19.08.2018 8 translation missing: fi.blogs.article.read_time

Näin jälkikäteen ajateltuna, minulla ei tainnut olla kovinkaan vahvaa käsitystä siitä, mihin olin itseäni pistämässä ilmottatuessani helmikuussa loppukesän Tromsø Skyracen Hamperokkenille. Voin tunnustaa, että vielä noin vuosi sitten korkeuserot eivät minulle juuri mitään sanoneet enkä niitä seurannut sen tarkemmin lenkeilläni kuin kisoissakaan. Juoksin silloin vielä varsin tasaisella maaperällä ja mäet arvioitiin omissa tuntemuksissa eikä datan perusteella. Ehken siis osannut vielä talvella ilmoittautumista näpytellessäni oikein suhtautua noihin edessä oleviin 4800 nousumetriin.

Vähitellen ilmoittautumisen jälkeen ja kisasivuihin ja -linkkeihin tarkemmin tutustuessani (sehän kannattaa tehdä vasta ilmon jälkeen eikö?) alkoi minulle valjeta, mikä koetus minulla olikaan edessä. Siis olin ilmoittautunut juoksemaan 57 kilometriä mutta että siinä piti vielä kivuta 3 vuorta (en ollut koskaan juossut ensimmäisellekään ellei Mustavuorta tai Solvallan mäkeä lasketa) ja vielä todella teknisessä maastossa! Luin artikkelin ja kommentin toisensa perään maailman luokan juoksijoilta, jotka kehuivat sitä yhdeksi maailman rankimmista ja haastavimmista skyrace-kisoista. Ja minä en ollut vielä ultraakaan juossut. Ensin minut valtasi aikamoinen järkytys ja ahdistus ja hieman jopa suutuin itselleni, että olin saanut itseni suostuteltua moiseen. Olinkohan tosiaan hieman kajahtanut? Tuollaisiin kisoihin ei todella voi lähteä millä tahansa pohjalla, sillä näissä tapahtumissa laitetaan myös paljon juoksijan itsensä vastuulle ja huonolla kunnolla tuonne lähteminen olisi suorastaan tyhmää. No mutta eikai sitä auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja lähteä muovaamaan tästä tasamaakiiturista vuorikaurista. Otin kisan itselleni vuoden päätavoitteeksi mutta samalla tiedostin, että nyt saattaa olla niin, että tämä oli liian iso harppaus ja voisi olla, etten ehkä siitä selviäisi maaliin asti. En tarkoita sitä sillä, että olisin luovuttanut tai vähätellyt kykyjäni, mutta nyt oltiin niin ison haasteen edessä, että realismi oli tarpeen. En ole vielä koskaan keskeyttänyt kisaa mutta Hamperokkenille valmistautuessani hyväksyin sen mahdollisuuden. Ei vain sen takia, että matka oli pitkä ja haastava vaan myös siksi, että kisassa oli varsin tiukat checkpointit, mikä tarkoittaa, että juoksijaa ei enää päästetä jatkamaan, mikäli hän ei ole saapunut tiettyyn pisteeseen tietyssä ajassa. Tämä on jo ihan turvallisuuskysymyskin, sillä kisaajilla on oltava tietty kunto, jotta matkan loppuun juokseminen olisi mahdollista ja turvallista.


Race briefingissä eli kisainfossa pääsimme Teemun ja Elsan kanssa poseeraamaan kisan järjestäjän ja maailman kovimman vuoriatleetin Kilian Jornetin kanssa.
© Juha Saastamoinen

Kisana Tromsø Skyrace sai alkunsa muutama vuosi sitten kun Emelie Forsberg ja Kilian Jornet järjestivät tämän vuorijuoksutapahtuman pohjois-Norjan vuorilla 2014. Tänä vuonna tapahtuma koostui kolmesta kilpailusta: Blåmann Vertikal, Tromsdalstinden ja Hamperokken. Perjantaina juostiin Blåmann Vertikal eli verttitonni, joka nousee 2,7 kilometrin matkalla vuonon pohjalta merenpinnan tasolta Store Blåmannenin huipulle 1044m korkeuteen. Kisa juostaan siis vain ylöspäin. Parhaat miehet juoksivat sen tänä vuonna alle 40 minuuttiin ja naiset alle 50 minuuttiin. Siinä saa koko matkan painaa niin kovalla teholla, että jokainen solu huutaa halleluujaa ja vielä saa puristaa vähän kovempaa. Nostan hattua moiselle suoritukselle! Lauantaina olivat vuorossa pidemmät matkat Tromsdalstinden ja Hamperokken, jotka saavat nämäkin nimensä reitin mahtavista vuorista. Tromsdalstinden lähtee Tromssan keskustasta ja reitti kiertää lenkin kaupungista näkyvän vuoren huipulle harjannetta pitkin ja palaa toista puolta takaisin lähtöpaikkaan. Tälle matkalle kilometrejä kertyy 32 ja nousumetrejä 2000. Itse kuitenkin olin päättänyt ottaa heti suurimman palan purtavaksi ja startata Hamperokkenin lähtöviivalta. Meidän reittimme oli alussa ja lopussa sama kuin Tromsdalstindenin, mutta Tromsdalstindenin huipulta me kävimme juoksemassa vielä 25 kilometrin lisälenkin ja huiputtamassa Hamperokkenin harjanteen. 

Hamperokkenin reittiprofiili ja checkpointit

Tromsdalstindenin reitti (keltainen) ja Hamperokkenin lisäluuppi (punainen)

En voi kylliksi alleviivata, kuinka tärkeää minulle oli, että pääsin toukokuuksi aitoon vuoristoympäristöön treenaamaan. En usko, että olisin selvinnyt kisasta tai ylipäänsä omannut riittävää itsevarmuutta lähteä kisaan, jos en olisi kerännyt kilometrejä ja vuoria Innsbruckissa. Kuukauden korkeanpaikan leirin aikana ehdin onneksi kehittyä niin paljon niin henkisesti kuin fyysisestikin vuorijuoksijana, että Hamperokken tuntui jo sopivamman suuruiselta haasteelta. Haluan myös lämpimästi ja koko sydämeni pohjasta kiittää kaikkia niitä kokeneempia juoksijoita ja tsemppareita, joilta sain kisaa varten valtavasti kultaakin kallimpia vinkkejä, neuvoja ja kannustusta. Ne loivat minuun uskoa ja moni vinkki tuli kisan aikana ja treenatessa tarpeeseen. Lähtöviivalla seistessäni parhaani mukaan valmistautuneena, tankanneena ja varustautuneena olin kaikin puolin valmis katsomaan, mihin saakka näillä jaloilla ja kunnoilla päästäisiin!

Ultrakisaan valmistautuminen on toisinaan yhtä eväsretkeilyä.
Vinkki numerolapun ripustamiseen vyöhön; kannattaa ottaa myös hakaneuloja mukaan matkalle, mikäli jokin reuna alkaa repsottaa.
Itsellä meinasi lähteä sateesta kastunut numerolappu tuulen mukana jo ennen ensimmäistä huippua.

Startti kisaamme pamahti klo 8 lauantaina-aamuna Tromssan satamasta keskustan tuntumasta, josta juoksimme sillan yli mantereen puolella kohoavan Tromsdalstindenin juurelle. Sieltä alkoi pitkä mutta vaihteleva nousu kohti ensimmäistä huippua. Koko matkalla oli yhteensä neljä huoltopistettä ja ensimmäinen tuli vastaan jo viiden kilometrin kohdalla. Olin saanut vinkin, ettei lähdössä kannattanut ottaa paljon vettä kannettavaksi ja se oli kyllä hyvä neuvo. Puolen litran omatekoinen gatorade riitti hyvin alkumatkan nousun ajaksi ja huoltopisteeltä sain tankattua pullot täyteen ensimmäisen vuoren loppunousua varten. Matkan varrella saattoi pullot täyttää huoltopisteiden lisäksi myös puroista, joten kaksi puolen litran pussipulloa riitti matkalle hyvin.
 
Nousu Tromsdalstindenille sujui oikein hyvin pienen sumun ja ajoittaisen tihkusateen siivittämänä. Vaikka ensikilometreillä hiki virtasi ja pitkähihainen paita tuntui aivan liialta, oli se kuitenkin oiva ratkaisu noustessamme yhä korkeammalle ja ilman käydessä koleammaksi ja tuulen navakammaksi. Näin kokemuksella voin lisäksi sanoa, että tuo korkeusprofiili ja kilometrimäärät eivät aivan pidä paikkaansa, sillä todellisuudessa Tromsdalstindenin huippu tuli vasta noin viisi kilometriä ilmoitettua myöhemmin. Muutaman kilometrin ajan odotin jokaiselle nyppylälle noustessamme, että nyt se huippu tulisi. Tromsdalstindenin huippu oli tosiaan aivan pilvessä sinne juostessamme eikä ennalta siis juuri nähnyt paria sataa metriä pidemmälle. Onneksi askel oli vielä alussa kevyt ja loppumatkaa varten tajusin, ettei ennalta opeteltuja kilometripaaluja kannattanut pitää niin ehdottomina.

© Yourepics


Luulin, olevani ihan hyvä alamäissä. Mutta Tromsdalstindenin todella jyrkkää irtokivikkoa luistellessani tajusin, etten ehkä ollutkaan. Miten muut uskalsivat mennä niin lujaa? Kehityskohdat eivät taida hetkeen loppua. Reitillä on aikaisempina vuosina aina ollut lumisia osuuksia, mutta tänä vuonna oli toukokuu ollut pohjois-Norjassakin niin lämmin, että kaikki lumi oli reitiltä sulanut. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että siellä missä viime vuonna oltiin laskettu peppumäkeä lumista rinnettä alas (tätä olin treenannut!), saatiin nyt hyppiä kieli keskellä suuta irtokivikossa (tätä en niinkään). Aiempien vuosien juoksijoiden mukaan reitti olikin siitä syystä tänä vuonna selkeästi hitaampi mutta se ei kuitenkaan estänyt Hillary Gerandia tekemästä uutta naisten reittiennätystä ajalla 8:14:09. En ehkä ollut kuitenkaan niin pahassa jamassa kuin eräs kanssajuoksija, joka kertoi minulle kivikossa hyppiessämme olevansa korkeanpaikankammoinen. En todella suosittele kenellekään korkeapaikankammoiselle lähtemään työstämään pelkoaan tälle skyracelle. Minusta kisa oli jo haaste ilman moista pelkokerrointakin. Toivon todella, että juoksija pääsi turvallisesti ja liioitta traumoitta maaliin saakka.
 
Haastavan alamäen jälkeen reitti vei tasaiselle osuudelle vuorten välisessä laaksossa, jossa jaloista riitti hyvin voimia pinkoa alamäkikiiturit kiinni ennen Hamperokkenia koittavaa toista huoltopistettä. Siellä sain kiinni myös tulevan uuden ystäväni Lizan, jonka kanssa taitoimme matkaa yhdessä koko Hamperokkenin ylös ja alas aina viimeisen Tromsdalstindenin nousun juurelle saakka. Hän on jo kokenut maasto- ja vuorijuoksija ja oli mahtavaa päästä yhdessä taittamaan matkaa toinen toisiamme kannustaen ja kokemuksiamme elämän varrelta jakaen. Erityisen hienoa oli saada jakaa Hamperokkenin kuuluisa harjanne ja saada kokeneemmalta kisaajalta seuraa liukkaalle uralle. Harjanne on paikoin hyvin ilmava ja sitä ylittäessä on oltava varovainen, erityisesti kun takana on reilut 30 kilometriä ja muutama tuhat nousumetriä. Tänä vuonna meille vielä osui sadepilvi huipulle haasteeksemme, joten kivet olivat paikoin hyvin liukkaita, eikä kenkien pitoon voinut samalla tavalla luottaa. Reitille oli viritetty joitain turvaköysiä juoksijoiden avuksi ja matkalla oli useita vapaaehtoisia ja kannustajia avustamassa ja tsemppamassa. Viime vuonna harjanteella oli käynyt vakava onnettomuus, vaikka reitti oli silloin ollut kuiva. Onneksi tänä vuonna siltä säästyttiin!


Kuvia reitin varrelta Lizin GoPro:lla. Välillä pääsimme nauttimaan harjanteelta aukenevista upeista maisemistakin.
© Elizaveeta Eershova

Hanskoille ja sadetakille oli huipulla käyttöä!
© Elizaveta Eershova

Kisan ensimmäiset 38 kilometriä sujuivat todella sutjakkaasti ja kiitäessäni uudelleen vuorten välisessä tasaisessa laaksossa huoltopisteellä juuri hyvin tankanneena ajattelin, että nyt enää vain yksi vuori ja sitten ollaan perillä. Heti tämän ajateltuani aloin nauraa mielessäni kun tajusin, että jäljellähän oli vielä 19 kilometriä ja 1500m nousua! Mutta jalat tuntuivat hyviltä ja voimat riittäviltä. Sitten tapahtui jotain, jota en ole koskaan ennen kokenut. Olen siitä kyllä kuullut puhuttavan, mutten koskaan ole itse kokenut. Seinä tuli vastaan. Tai ainakin luulen sen olleen sitä. Nimittäin yhtäkkiä kävi meno todella raskaaksi. Jalat alkoivat painaa ja taakse jääneet juoksijat alkoivat kavuta rinnettä ohi. Liza taisi huomata tämän ja kokeneempana kehotti minua syömään ja juomaan. “Mutta juurihan me pysähdyttiin huoltopisteellä!” Hirmuisesti muitakaan vaihtoehtoja minulla ei kyllä ollut, joten ei auttanut muuta kuin yrittää. Nyt ymmärsin juoksijoita, jotka olivat aiemmin jättäneet kisan tässä kohtaa kesken. Kehotin Lizaa jatkamaan kovemmella tahdilla kun hänellä askel vielä nousi kevyemmin. Jatkoin vuoren kipuamista tasaisesti evästäen ja juoden ja se tuntui hieman auttavan, vaikka aiempi keveys oli tiessään. Vasemman takareiteni kiinnitysjänne polven sisäsyrjään vihlaisi jokaisella askeleella ja jalkani alkoivat olla tosi väsyneet jyrkkään nousemiseen. Onneksi minulla oli sauvat, joita ilman en varmasti olisi selvinnyt kisaa loppuun; en todella ymmärrä, miten joku pärjää ilman niitä! Tsemppasin itseäni kaikella mahdollisella ja muistutin, että siinä vaiheessa kun pää sanoo, että voimat ovat loppu, on käytetty todellisuudessa vasta puolet. Enkä edes ollut sitä mieltä, että olin loppu; raskasta meno vain oli. Kaiken kukkuraksi kelloni sammui 40 kilometrin jälkeen, mikä ei todella ollut mukava seikka, sillä nyt en osannut arvioida jäljellä olevien nousumetrien tai kilometrien määrää. Olisi täytynyt tajuta laittaa kellon näyttö automaattiselle näytön sammutusvaihteelle, jolloin akunkesto olisi ollut pidempi. Loppumatka sujui siis “jokainen askel vie lähemmäs maalia” -periaatteella.

© Yourepics

Aloin itkeä onnesta kun näin Tromsdalstindenin huipun auringon paistaessa sädekehämäisesti vuoren ja sumuverhon takaa ja kuullessani kannustusjoukkojen lehmänkellojen kilkatuksen. Mutta todellisuudessa vuodatin onnenkyyneleeni hieman turhan aikaisin, sillä vuorelta laskeutuminen oli ainakin yhtä rankkaa kuin sille nousukin. Minun oli todella vaikea saada askelta rullaamaan ensinnäkin haastavan ja kivikkoisen maaston vuoksi mutta myös askeleeni oli todella tökkivää väsymyksen ja kolotusten vuoksi. Meno oli varsinaista töpötystä. Laakson pohjalla meinasin vielä jäädä yhteen suohon jumiinkin! Siinä toinen jalka syvällä mutalammikossa seistessäni en voinut enää muuta kuin nauraa. Olin jo tosi väsy, jokainen askel ylä- tai alamäkeen sattui (tasamaa vielä sujui) ja nyt vielä tämäkin. Onneksi pääsin sieltä omin voimin ylös ja viimeisillä 7 kilometreillä aloin taas löytää juoksuvirettä. Jopa sillä mitalla, että kannustusjoukkoni olivat vielä tyytyväisesti hotellin suojissa maaliin juostessani.


Onnelliset ja vahvat vuorijuoksijanaiset maalissa! Kuinka upea olikaan saada jakaa matkaa näiden upeiden ihmisten kanssa!
© Teemu Takkula

Varusteet toimivat aivan loistavasti koko matkan ajan ja jälleen selvisin vain yhdellä keskiselän lievellä hiertymällä (minulle tulee aina tämä urheiluliivin alalaitaan selkärangan päälle; onko kellään vinkkejä sen ennaltaehkäisyyn?). Myös yksi millin kokoinen haava minulla oli polvessa jostain risusta luultavasti; yhtään mustelmaa, irronnutta kynttä tai muuta ikävää en löytänyt. Eväät toimivat loistavasti, eikä minulle tällä kertaa tullut edellisen kisan kaltaista pahan olon tunnetta. Tällä kertaa join alun gatoradea lukuun ottamassa lähinnä vettä (olin laittanut muutaman inkiväärisiivun pulloihin) ja luulen, että se oli toimiva ratkaisu eväiden ja geelien kanssa. Matkan varrella minulla kului 5 geeliä, 3 patukkaa, kuivattuja hedelmiä, Nomnom-karkkeja ja lakua. Kyllä maistuivat kaikki hyvältä vuorten rinteillä! Huoltopisteiltä sai tankata hedelmää, keksiä, suklaata, makkaraa ja juustoa ja harmikseni ja ihmeekseni vain yhdellä pisteellä sai sipsejä. Sipsit maistuvat kisan varrella mutta reppuun niitä on vaikea pakata mukaan ellei tahdo sipsijauhoa. Maalissa meille vielä tarjottiin pussiruokaa, joka ei varmaan koskaan ole maistunut niin hyvältä. Enkä ikinä ole syönyt niin paljon kuin kisan jälkeisenä päivänä. Eivätkä kyllä ole jalkanikaan koskaan olleet lähelläkään niitä tuntemuksia kuin kolme kisan jälkeistä päivää. Mutta siitä ne lähtivät vetreytymään (kiipeily- ja vaellusloman varrella) ja jo viikon kuluttua olin jo tavallisissa voimien mitoissani.

Kylmähoito on parasta hoitoa kolottaville lihaksille.
Kuva on Ersfjordbotn vuonosta, jossa vietin ensimmäisiä (hieman tuskaisia) palauttelupäiviäni kisan jälkeen.

En voi sanoin kuvailla, kuinka kertakaikkisen mieletön kokemus Hamperokkenin kisa oli. 57 kilometrin, 3 vuoren ja reilun 11 tunnin ajalle mahtuu niin paljon. Vaikka tästäkin kisaraportista tuli todella pitkä, on siinä vain murto-osa siitä kaikesta, mitä matka todella piti sisällään. Eikä se matka todellisuudessa ollut vain itse tapahtuma vaan siihen tiivistyy niin paljon harjoittelua, valmistutumista, jännitystä, koettua ja opittua. Eikä se myöskään pääty maaliviivan ylitykseen vaan jatkuu mukanani, ei vain niiden muutaman hyvin tuskaisen palautumispäivän ajan, vaan parhaassa tapauksessa koko elämäni. Tromsø Skyracellä opin paljon omista fyysisistä voimistani ja ominaisuuksistani ja siitä, mihin todella pystyn mielen ja kehon yhteistyöllä. Sain kokea ensimmäisen syvän kosketuksen pohjois-Norjan luontoon ja mitä pidemmälle reittimme eteni, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että tämä on ympäristö, johon vielä haluan palata. Sain jakaa kisakokemuksen aivan upeiden ihmisten kanssa, jotka viikonlopun aikana muodostuivat minulle tärkeiksi ystäviksi ja joiden kanssa olen jo nyt päässyt ja tulen varmasti tulevaisuudessa vielä pääsemään jakamaan yhteisiä haasteita, seikkailuja ja kokemuksia. Ja vaikkeivat kotijoukkoni ehkä tästä ilahdukaan, niin taisin todella menettää sydämeni noille Norjan vuorille ja vuorijuoksulle yleensäkin. Hamperokkenin maaliviivan ylitys ei siis ollut niinkään päätös vaan toivottavasti uuden vuorijuoksijaurani virallinen alku. Taisi olla se helmikuun kisailmoittautuminen kuitenkin yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Ultra running is not just a day of life. It is a life in a day.



© ONEVISION.fi Juha Saastamoinen

-Julia

P.S. Joko seuraat seikkailujani Instagramin puolella? Löydät minut @juuliskan nimellä :)


Ingressi-kuva: ©  ONEVISION.fi Juha Saastamoinen


Jätä kommentti

Kommentit on hyväksyttävä ennen julkaisua.


Myös Ultraelämää

Transalpine Run osa 2 - Pienet suuret osatekijät etappikilpailussa
Transalpine Run osa 2 - Pienet suuret osatekijät etappikilpailussa

13.10.2021 8 translation missing: fi.blogs.article.read_time

Etappikilpailu on luonteeltaan  hyvin erilainen suoritus kuin yhdellä kertaa juostava tapahtuma. Useiden peräkkäisten kilpailupäivien aikana jokapäiväisten pienten asioiden merkitys kertaantuu kilpailun edetessä. Tehdyt ja tekemättä jätetyt asiat joko kantavat kilpailun loppuun saakka tai päinvastoin kostautuvat muutaman päivän juoksun jälkeen. Edellisessä tekstissäni kerroin yleisesti 7 päivän etappikilpailumme kulusta halki Alppien ja toivon mukaan juttu avaa kilpailun luonnetta ja maailmaa. Tässä blogissa pureudun ravitsemukseen, varusteisiin, uneen ja muihin pieniin suuriin tekijöihin kilpailumme aikana.

Lue lisää
Transalpine Run; etappikilpailu halki Alppien
Transalpine Run; etappikilpailu halki Alppien

21.09.2021 12 translation missing: fi.blogs.article.read_time

Transalpine run on pareittain juostava etappikilpailu Alppien halki pohjoisesta etelään. Kilpailun reitti vaihtuu vuosittain ja kilpailu juostaan joka toinen vuosi Alppien itäpuolella ja joka toinen vuosi läntisellä puolella. Kilpailuun osallistutaan pareina eivätkä juoksijat saa kilpailun aikana olla yli 2 minuutin päässä toisistaan.
Lue lisää
Kisaraportti Hetta-Pallas 66km
Kisaraportti Hetta-Pallas 66km

14.07.2021 4 translation missing: fi.blogs.article.read_time

Vuonna 2018 juoksin ensimmäisen 55km ultrakisani Pallaksesta Hettaan. Tuolloin minulla oli juoksuliivissä mukana omatekemää urheilujuomaa, itse kuivaamiani banaaneja ja itse leivottuja kaurapatukoita. Kisa oli huikea kokemus ja sen myötä palo lajia kohtaan vain kasvoi. Tämän onnistuneen kisamuiston siivittämänä lähdin innolla juoksemaa samaista reittejä, tosin tällä kertaa toiseen suuntaan ja reilut kymmenen kilometriä pidempänä reittinä.
Lue lisää