30.11.2020

More is not better. Better is better.
Kehitys ei tapahdu urheillessa vaan levätessä.

 

Olen kuullut näitä lauseita eri muodoissa elämäni aikana monta kertaa. Ei siis ole kyse siitä, ettenkö olisi tiennyt, että tekemisen määrä ei ole suoraan verrannollinen saavutettuihin tuloksiin. Mutta minun on myönnettävä, etten oikeasti ollut sisäistänyt niiden merkitystä henkilökohtaisella tasolla ennen tämän vuoden ylikuormituskuoppaa. Ajattelin voivani itse päättää, mikä määrä lepoa minulle milloinkin riittää ja mihin tietyllä tekemisellä pystyn. Vasta nyt kun olen löytänyt itseni kuopan pohjalta huipun sijaan, ymmärrän, mitä lepäämisen taito todella merkitsee.

© Samuli Tiainen 

Tästä vuodesta piti tulla mieletön. Minun piti olla alkuvuosi Norjan vuorilla ja treenata itseni upeaan kuntoon kisakautta varten. Tarkoitus oli juosta kesällä useita skyrace-kilpailuja ympäri Eurooppaa ja tavoitteet olivat korkealla. Katseeni oli asetettu haastaviin vuorikisoihin ja olin täynnä tarmoa ottamaan uuden askeleen urheilijan polullani. Vuosi 2020 ei ole ollut juuri lainkaan sitä, mitä odotin, mutta valtavan opettavainen ja todellinen henkilökohtaisen kasvun paikka se on ollut.

Pääsin aloittamaan vuoden suunnitelmieni mukaan Norjassa ja nautin ajastani vuorten ympäröimänä sata lasissa. Treenasin 20-30 tuntia viikossa, ja samalla mahdutin viikkooni vaihto-opintoihini kuuluvan sairaalaharjoittelun (6-8 h joka arkipäivä) ja norjan kielen opinnot (3 h 2krt viikossa + opinnot omalla ajalla). Siinä hetkessä ajattelin, että tekemiseni oli balanssissa. Söin hyvin, nukuin varsin hyvin ja ehdin myös kotoilla, puuhailla muita juttuja ja viettää aikaa ystävien ja kämppisten kanssa. Olin kuitenkin maaliskuun puoleen väliin mennessä ollut neljä kertaa oikein kunnolla flunssan kourissa, ja yksi polvivammakin mahtui tuolle ajanjaksolle.

© Samuli Tiainen

Loppukeväästä Suomeen palattuani aloitin ensimmäisen kokopäivätyön sairaalassa. Tunsin uuden työn tuoman henkisen ja fyysisen kuorman kehossani ja mielessäni. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miten työssäkäyvät ihmiset voivat toisinaan olla niin rikki työpäivän jälkeen. Välillä kotiin tullessa olin niin väsynyt, että itketti. En joinain päivinä edes jaksanut ajatella ruoanlaittoa, vaikka yleensä ruokien suunnittelu ja valmistus on lempipuuhaani. Pandemian vuoksi töiden ohella ei juuri muuta pystynyt harrastamaan kuin juoksua, joten juoksumäärät nousivat aika vauhdilla. Kisojen peruuntuessa keksin alkukesästä omia juoksuvaelluksia ja muita normaalia isompia seikkailuja, joiden jälkeen en malttanut levätä riittävästi ennen seuraavaan treeniviikkoon tai seikkailuun starttaamista. Nilkkavaivat alkoivat nakertaa tekemistäni ja pakottivat pitämään ennalta suunnittelemattomia taukoja treeniin. Loppukeväästä tuli yhtä lailla treenin puolesta rikkonaisempi kuin oli ollut toiveissa.

Lähdin heinäkuussa lomalle Norjan vuorille puoleksitoista kuukaudeksi kisailemaan, treenaamaan ja seikkailemaan. Meillä oli paljon aikaa käytettävissämme (vaikka sekin aika hujahti yhdessä hetkessä!), joten maltoimme pitää lepopäiviä ja pitäydyimme varsin hyvin ennalta laaditussa treenisuunnitelmassa. Söimme hyvin, nukuimme hyvin ja treenasimme aika paljon mutta kuitenkin kohtuudella. Mutta silti lähes joka kerta vuoria noustessani mieltäni kaiversi ajatus, että tämä tuntuu edelleen yhtä raskaalta kuin alkumatkasta, eivätkä nousut ole käyneet yhtään helpommiksi treenin myötä. Painoin asian mielestäni uskotellen, että olin vain niin kovassa seurassa, että oma kuntoni tuntui heikommalta. Ajattelin, että kotiin päästyäni sitten huomaisin, kuinka teräksisessä kuosissa jalkani olisivat!

 

© Samuli Tiainen

 

Niin tuli kotiin paluun aika ja Pyhän puolikas ja Nuuksion maraton. Olin juossut molemmat kisat viime vuonna ja aiempien suoritusten sekä tämän vuoden treenimäärien perusteella olin asettanut itselleni jonkinlaiset tavoitteet, joihin ajattelin pystyväni varsin helposti. Toki tiedostin, että polkujuoksukisoissa olosuhteiden vaikutus aikaan ja suoritukseen on suuri ja otinkin nämä asiat huomioon arvioissani. Ja vaikka erityisesti Pyhällä juoksufiilis oli hyvä (Nuuksiossa ei ehkä niinkään pahoinvoinnin vuoksi), jäivät suoritukset aika kauaksi siitä, mitä olisin toivonut ja odottanut itseltäni. Tuntui, että tamppasin vähän paikallani, vaikka olin laittanut niin paljon aikaa, energiaa ja panostusta treeniin, ravintoon ja palautumiseen.

 

Nuuksion maratonilla © Rami Valonen

Sain kuitenkin vain lisäbuustia näistä ei-niin-nappiin-menneistä kisoista ja päätin hakea vähän vauhtia koipiin tasaisemmalta alustalta. Kolme viikkoa Nuuksion jälkeen juostiin Helsingissä tasaisen 10 km kisa ja ajattelin, että sieltä saisi juostua hyvät pohjat maantiekympille. Kisaa edeltävänä viikonloppuna alkoi vasen jalkapohjani kummasti kipuilla. Lenkin jälkeen kantapään tyvi sisäsyrjästä holvikaaren puolelta oli ihan kosketusarka. Kyseessä oli selvästi plantaarinen faskiopatia eli jalkapohjan lihaskalvon kiinnityskohdan tulehdus/ärsytystila. Aloin jumpata jalkapohjaa ja opettelin teippaamistekniikan, jolla saisin tuettua jalkaa sen verran, että pystyisin juoksemaan valmistavat treenit kymppiä varten. Samalla viikolla kuvioihin astuivat myös univaikeudet. Nukuin aivan surkeasti; illalla en saanut unta, nukuin katkonaisesti, näin levottomia unia ja aamulla heräsin aikaisin ennen kellon soittoa silmät ristissä. Syytin uniongelmista Helsingin hälyisyyttä ja huonoa vuodetta. Yritin ottaa päiväunia, mutta en saanut rauhoituttua nukkumaan. Aloin olla helposti ärsyyntyvä ja kiukkuinen. Herättävät juoksutreenit tuntuivat raskailta ja sykkeet alkoivat nousta samaa tahtia kuin vauhdit tippua. Aloin aavistella pahaa lauantain kisasta. Kävin hieronnassa, annoin keholle kylmähoitoa, yritin rauhoittaa elämääni ja itseäni, söin hyvin ja psyykkasin itseäni kisaan. “Tämä oli varmasti vain kisajännitystä ja tahmeutta ennen suoritusta. Kisassa sitten kulkee lujaa.”

Toisin kuitenkin kävi. Nukuin kisaa edeltävänkin yön huonosti. Alkulämpässä jalat tuntuivat raskailta. Yritin pysyä positiivisena, sillä jos jo ennen starttiviivalle lähtöä on heittänyt kirveen kaivoon, voi aika varmasti sanoa hyvästit hyvälle kisasuoritukselle. Lähtölaukauksesta lähdin juoksemaan suunniteltua kisavauhtia mutta jo yhden kilometrin jälkeen aloin hyytyä. Jalat tuntuivat lyijyltä, sydän hakkasi maksimilla, keuhkot huusivat hallelujaa ja silti vauhti vain hidastui. Neljän kilometrin jälkeen lopetin kellon katsomisen kokonaan, sillä tavoiteltua vauhtia en nyt millään saanut pidettyä. Keskeyttäminen ja koko homman mielekkyys kävivät mielessä mutta en halunnut luovuttaa. Olin niin pettynyt. Toki kisasuoritus itsessään oli suuri pettymys mutta itse kilpailu ei ollut niinkään merkityksellinen. Ennemminkin olin pettynyt ja hieman kauhuissani tajutessani, kuinka syvällä ylikuormituksen kuopassa olin.

Kisan jälkeen puhalsin pelin poikki. Tyhjensin koko treenisuunnitelmani ja muutkin aikatauluni tulevalle viikolle ja päätin ottaa nyt tilanteesta kiinni. Miten ihmeessä olin joutunut tähän pisteeseen, vaikka olin nimenomaan tämän vuoden aikana pyrkinyt optimoimaan lepoa, ravintoa ja treeniä, ja korona oli supistanut suurimman osan muista aktiviteeteista jo puolestani.

Tuo epäonnistunut 10 km kisa sai silmäni avautumaan. Tajusin, että elämäni oli epätasapainossa, ja että se oli ollut sitä jo pitkään. Kävin läpi menneen kauden treeniviikkoja, vammoja, flunssia, onnistumisia, epäonnistumisia ja niihin johtaneita tekijöitä. Huomasin yllä olevaan tekstiin kursorilla kirjoittamani selkeät ylikuormitukseen ja alipalautumiseen viittaavat oireet. Näin jälkikäteen ne ovat selkeitä mutta siinä hetkessä pystyin selittämään ne kaikki itselleni muiden tekijöiden aiheuttamina. Halu tehdä, mennä, treenata ja pysyä suunnitelmissa oli niin vahva, etten pystynyt tarkastelemaan tekemistäni enkä edes tuntemuksiani järkevästi.  

 

© Samuli Tiainen

Ennen kamelin selän katkeamista jollain kierolla tavalla ajattelin, että valmentajani laatima treenisuunnitelma tai muut omat suunnitelmani olivat varma tie onnistumiseen. Jos vain pysyin suunnitelmassa, olisi tulosten saavuttaminen ja tavoitteissa onnistuminen väistämätöntä. Ajattelin myös, että mitä enemmän pystyin treenaamaan, sitä parempi. Nythän tuo kuulostaa ihan hullulta mutta nuo ajatukset olivat juurtunut mieleeni ja vaikuttivat tekemiseeni ja päätöksiini vahvasti. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi ajatellut levon olevan tärkeää. Ongelma oli se, että ajattelin voivani määritellä, mikä lepo on riittävää ja missä ajassa palaudun. Jos lepopäivän jälkeen askel edelleen painoi, en ikinä jättänyt treeniä kesken ja todennut, ettei kroppa vielä ole tarpeeksi palautunut. Purin hammasta yhteen ja tein treenin, tuntui se hyvältä tai ei. Sinnikkyys ja periksiantamattomuus ovat kyllä tärkeitä ominaisuuksia urheilussa mutta rajansa kaikella. En kuunnellut kehoani vaan noudatin ennalta tehtyä suunnitelmaa kunnes jokin vamma tai muu tekijä oikeasti esti sen. En tehnyt tätä tietoisesti. Halusin vain niin paljon yltää tavoitteisiini, etten suostunut tai edes osannut kuunnella, sitä miltä kehossa oikeasti tuntui. En nähnyt metsää puilta, enkä osannut olla rehellinen omien tuntemusten edessä vaan pistin ne normaalin fiilisten vaihtelun piikkiin. Ja tottakai välillä tulee päiviä kun askel painaa mutta entä jos se alkaa olemaan päivittäin tai viikottain toistuva trendi.

 

© Samuli Tiainen

Team Nouxin valmentaja Sami kysyi minulta tiimipalaverissa, että mitä aion tehdä toisin, ettei vastaava ylikuormittuminen enää toistu. Tämä onkin avainasia koko ylikuormitusprosessista palautumisessa. Nyt olisi jo suorastaan tyhmää levätä takaisin treenikuntoon ja aloittaa koko rumba alusta toivoen kestävänsä samoilla toimintatavoilla pidemmälle. Olen viettänyt paljon aikaa mieleni syövereissä lähiakoina ja järjestäyt uusiksi ajatusteni, rutiinieni ja koko elämäni perustoja. Alle olen nyt koonnut joitain asioita, joiden avulla uskon nousevani takaisin vahvempana ja terveempänä urheilijana ja eheämpänä ihmisenä. Aika näyttää, miten ne tulevat todellisuudessa pitkässä juoksussa toimimaan. Näiden omien kokemusten ja ajatusten jakaminen ei ole helppoa; enhän olisi ikinä toivonut päätyväni tähän pisteeseen. Toivon kuitenkin omalla varoittavalla esimerkilläni pystyväni auttamaan myös teitä joko ylikuormituksesta toipumisessa, sen välttämisessä tai yleensä elämän tasapainon löytämisessä.

  • Rehellisyys. Urheilijan on oltava rehellinen niin itselleen kuin valmentajalleenkin. Vain avoimella ja rehellisellä vuorovaikutuksella niin itsensä kuin tukijoukkojenkin kanssa syntyy tilaa muutokseen ja kehitykseen. Kannan urheilijana vastuun siitä, etten tänä vuonna myöntänyt asioiden todellista suuntaa itselleni tai valmentajalleni riittävän selkeästi ja avoimesti. On ollut opettavaista ja todella hienoa, että olen pystynyt avoimesti käymään mennyttä vuotta läpi niin valmentajani Antin kuin koko polkujuoksujoukkueeni Team Nouxin kanssa. Kaikki tekevät virheitä mutta tärkeintä on, että niistä oppii ja vielä parempi on jos muutkin oppivat niin, ettei kaikkien tarvitse oppia samoja asioita kantapään kautta. On viisautta myöntää, että tämä taktiikka ei nyt minulle toimi ja että on syytä muuttaa suuntaa.
  • Prioriteettilista. Elämän prioriteettilistan laatiminen on itselleni tärkeä keino jäsentää elämää ja ajankäyttöä. Aiemmin lepo oli omalla prioriteettilistallani kolmannella sijalla mutta nyt se on noussut kärkeen. Levolle on varta vasten suunniteltava aikaa, koska muuten sitä helposti käy niin, että elämä täyttyykin kaikesta muusta ja lepo on se, mistä aikaa on helpoin nipistää. Itse pidän vähintään kerran viikossa täyden lepopäivän, joka on treenittömyyden lisäksi täysin vapaa muistakin suunnitelmista. Päivä, jolloin ei ole mitään ennalta sovittua ja jolloin saan tehdä juuri sitä mitä kulloinkin tekee mieli. Amerikkalainen valmentaja David Roche vertasi eräässä artikkelissa mielestäni osuvasti lepopäivää urheilijan terveysvakuutukseen. Se ei aina välttämättä tunnu tarpeelliselta ja se tekisi mieli jättää välistä mutta pitkässä juoksussa se takaa terveyden ja voimien kestämisen ja on avaintekijä vammojen ja ylikuormituksen välttämisessä. Lepopäivät ovat välttämättömiä pitkän aikavälin kehityksessä, sillä kehitys ei tapahdu treenatessa vaan levätessä. Välillä on myös tärkeää pitää spontaaneja lepopäiviä rasitusvamman alkaessa ilmoitella itsestään tai jos jokin muu asia elämässä lisää kokonaiskuormitusta liikaa. Joskus väliin jätetty treeni on se paras treeni.
  • Palautuminen ei ole suoritus. Palautumisesta ei voi suorittaa. Ei myöskään ylikuormituksesta palautumista tai ylimenokautta. Kuormitus ei lähde sillä millä se on tullutkin. Palautumista voi toki edistää oikealla ravitsemuksella, kylmähoidolla, hieronnalla, kehonhuollolla, nesteytyksellä ja muilla keinoin mutta vähintään yhtä tärkeää on päästää irti jatkuvasta kontrollista. Tehdä asioita, joita itse tekee mieli eikä vain niitä, joita pitäisi. Jos koko elämä on yhtä suoritusta, miten sitä jaksaisi olla täydessä vireessä treenissä tai kisassa, kun suorituskyvyn toivoisi olevan huipussaan. Palautumisajat ovat hyvin yksilöllisiä ja riippuvat monista tekijöistä. On kuunneltava omaa kehoa ja löydettävä itselle toimivin tapa. Omaa kehoa vastaan ei kannata taistella, vaan toimia sen kanssa yhteispelissä.
  • Motivaatio. Ensimmäinen asia, johon alipalautuminen yleensä vaikuttaa on mieli ja sen myötä motivaatio. Motivaatio ja tekemisen riemu katoaa yleensä paljon ennen ensimmäisten fyysisten oireiden ilmaantumista. Jos lenkille lähtö tai treenisuunnitelman, saati kisan, tarkastelu tai suunnittelu aiheuttaa lähinnä ahdistusta tai henkistä uupumusta, on aika painaa jarrua. Usein myös unohdamme, kuinka paljon kovat treenit ja kisat kuormittavat myös mieltämme. Itsensä puskeminen fyysisille äärirajoille kuluttaa myös mielen voimavaroja. Itse kirjaan ylös joka päivä treenifiiliksen ja yleisen mielialan. Tällä tavoin pystyn reagoimaan tilanteeseen hyvissä ajoin, jos mieli laahaa alamaissa päivä toisensa perään.
  • Kokonaiskuormitus. Pelkkä fyysinen passiivisuus ei vielä takaa palautumista. Ihmiskeho on kokonaisuus, eikä se erittele kuormitusta ja stressiä eri lajien, aktiviteettien, matkojen, töiden ja ihmissuhteiden välille. Eräs hyvä ystäväni Norjasta kirjoitti minulle vastikään; ”Stress is stress. The body doesn’t know if it is coming from running, climbing or other life.” Ja niinhän se on. Vaikka urheilijan peruskolmikossa ravinnon ja levon lisäksi toisinaan lukeekin urheilu, vaihtaisin sen tilalle sanan kuormitus. Etenkin jos ja kun kyse on urheilijasta tai kuntoilijasta, joka ei tee urheilua työkseen eikä näin pysty minimoimaan muun elämän stressitekijöitä. Keho ja mieli tuntevat kokonaiskuormituksen, eivätkä jaottele sitä kiipeilyyn, juoksuun, oheistreeniin, työhön, matkustamiseen, ihmissuhteisiin tai muihin elämän osa-alueisiin. Olen harjoitellut hahmottamaan kokonaiskuormitusta listaamalla elämän eri osa-alueiden tekijöitä, jotka koen kuormittaviksi ja vastapainoksi taas toiseen listaan asioita, jotka ovat voimauttavia. Listoilla on ihmisiä, asioita, treenejä, töitä, opintoja ja muita tekijöitä, joista elämäni koostuu. Jos elämässäni on paljon kuormittavan listan asioita, pitää vastapainoksi olla asioita palauttavalta listalta.
  • Kehon seuranta laitteiden avulla. Olen alkanut uudelleen seurata untani ja päivittäistä sykevälivaihtelua (HRV). Lopetin seurannan aikanaan, kun se tuntui liian stressaavilta. Otin unesta ja sykkeen seurannasta suorituspaineita. Aloin jo illalla ajatella, että jos en nyt nukahda heti niin aamulla kello kertoo minulle, että olen nukkunut huonosti, treenini eivät kehitä ja koko päivä menee pilalle! Nyt kuitenkin näen nämä eri mittauskeinot hyvinä apuvälineinä oman palautumisen seuraamisessa ja oman kehon kuuntelussa. Varsinkin nyt kun omassa kehon kuuntelussa on vielä paljon kehitettävää, on laitteista ollut apua. Laitteet eivät kerro absoluuttisia totuuksia kroppani toiminnasta mutta antavat osviittaa ja suuntaviivoja, mihinpäin kehitys on menossa. Nyt esimerkiksi itsekin huomaan, että oma tuntemus aamulla, leposyke ja HRV ovat aika hyvin linjassa ja näiden kaikkien parametrien dipatessa, on syytä alkaa painaa jarrua.
  • Kehityksen mittaaminen. Treenikauden aikana on tärkeää kontrolloida kunnon kehitystä objektiivisilla mittareilla. Etenkin poluilla juostavien treenien ja kisojen tiimellyksessä voi olla vaikea objektiivisesti seurata, mihin suuntaan tekeminen on viemässä. Vaikka radalla tai sileällä juostavat testit eivät ole lemppareita, on niiden avulla mahdollista arvioida, onko treeni purrut vai onko syytä muokata jotain osa-aluetta. Ensi vuodelle olemme valmentaja Antin kanssa suunnitelleet 5km ratatestejä sekä 1h aerobisella kynnyksellä juostavia testejä pitkin treenikautta. Tarkoitus on, ettei niistä ota liian isoa stressiä vaan ne kuuluvat treenikauteen yhtä tärkeänä osana kuin avaintreenitkin. Omalla kohdallani on myös hyvä, etteivät testit ole liian kuluttavia, jotta ne eivät liikaa lisää kuormitusta treeniohjelmaan.
  • Mindfullness. Keskittymiskyvyn kehittämiseksi ja kehonkuuntelun avuksi olen syksyn aikana alkanut harjoittaa mindfullnessia. Ja kuinka mahtava harjoitus se onkaan! Olen kuullut lukuisia kertoja vuosien varrella eri suunnilta mindfullnessin ylistyksestä, mutten ole kokenut tarvetta tai hyötyä hengittelemiseen keskittymisestä. Enkä siihen aiemmin pystynytkään. Se on varmasti yksi syy, että jätin koko puuhan kertaluonteisen kokeilun jälkeen. Mutta nyt ymmärrän tuon yksinkertaisuudessaan haastavan harjoituksen jujun. Nuo 10 minuuttia mindfullness-harjoituksen äärellä päivittäin ovat ensinnäkin tapa kuulostella, miten keho ja mieli tänään voivat ja toiseksi keino kehittää omaa läsnäolon ja keskittymisen taitoa. Kuinka paljon me kulutammekaan aikaa, rahaa ja energiaa fyysisten ominaisuuksiemme kehittämiseen mutta mielen vahvistamisen ja harjoitusmahdollisuudet unohdamme melkein tyystin? Mielen voima on valtava eikä sen merkitystä tulisi vähätellä. Tämä pätee vahvasti urheiluun mutta myös muuhun elämäämme.
  • Ruutuaika. Olen vähentänyt ruutuaikaani ja puhelimenkäyttöni merkittävästi. Olen huomannut, kuinka paljon jatkuva sosiaalisen median käyttö vaikuttaa ajatteluuni, keskittymiskykyyni ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini. Luen nykyään vain paperisen lehden aamulla, enkä käytä enää uutisappeja. Sosiaalista mediaa käytän vain rajattuna aikana päivästä, enkä käytä puhelinta iltaisin ollenkaan. Olen sulkenut kaikki puhelimen ilmoitukset niin etunäytöltä kuin ns. kotinäkymältäkin tekstiviestejä ja puheluita lukuun ottamatta. Perinteinen herätyskello on ostoslistalla, jotta puhelinta ei tarvitse ottaa makuuhuoneeseen ollenkaan. Jo parin kuukauden puhelimen käytön vähentämisen myötä ollut ihana huomata, kuinka keskittymiskyky paranee ja aikaa riittää myös oleiluun, pohdiskeluun ja kirjojen ja lehtien lukemiseen. Ärsykkeetön aika on tärkeää mielen palautumiselle. 
© Samuli Tiainen

 

Kulunut vuosi on kokonaisuudessaan ollut raskas mutta opettavainen. Uskon, että olen sitä ihmistyyppiä, että minun oli ensin itse tunnettava nahoissani, miltä tuntuu juosta päin seinää ennen kuin uskoo sen olevan todellinen myös minulle. Jos keholle ei anna sen tarvitsemaa lepoa, se ottaa sen kyllä itse. Vaikka väkisin. Eräs ystäväni sanoi kerran hyvin, että levon määrä on vakio; joko sen voi ottaa säännöllisesti pieninä annoksina tai sitten kerralla koko paketin. Olen viime aikoina kokenut monta oivaltavaa ahaa-elämystä, eikä yksikään ole ollut sellainen, jota en joskus aiemmin olisi kuullut. En vain ollut ymmärtänyt tai ehkä myöskään halunnut ymmärtää niiden merkitystä omalla kohdallani. Olin jumiutunut vanhoihin toimintatapoihini, enkä malttanut tai uskaltanut päästää niistä irti. Olen nyt pohtinut paljon tapojani, tottumuksiani ja tekemisiäni ja kriittisesti uudelleen arvioinut, mitkä asiat todella ovat minulle tärkeitä ja mitä tahdon elämässäni saavuttaa. Olen pohtinut, miten pystyn jatkossa rakentamaan elämäni ja arkeni, jossa yhdistyy tavoitteellinen urheilu ja opiskelu ja pian työelämä kestävällä ja tasapainoisella tavalla. Jos elämässä on paljon kuormittavia tekijöitä ja asioita, jotka vaativat kovaa ponnistelua henkisesti tai fyysisesti, on niiden vastapainoksi muun elämän oltava oikeasti palauttavaa. Pointti ei ole se, että nyt olisin laatinut itselleni uudet tiukat säännöt, raamit ja toimintatavat, joiden avulla pystyisin maksimoimaan aikani, energiani ja potentiaalini ollakseni entistä tehokkaampi. Sitä vastoin olen miettinyt, mitkä asiat aidosti tuovat minulla iloa ja merkitystä elämään. Tuleva vuosi tulee olemaan elämän tasapainon kanssa haasteellinen kun edessä ovat urheilullisten tavoitteiden lisäksi opintojen loppusuora ja työelämään hyppääminen. Muutos ei tapahdu hetkessä ja matkaa on vielä pitkälti edessä mutta nyt aidosti koen olevani oikealla polulla.

 
© Samuli Tiainen

Lopuksi haluan kiittää kaikkia ihania ystäviäni, perhettäni, Team Nouxia ja erityisesti poikaystävääni Samulia ja valmentajaani Anttia. Olette olleet tukenani kaikissa kuluneen vuoden vaiheissa ja se on ollut sanoinkuvaamattoman tärkeää. Viisaat sananne ovat antaneet minulle voimia vaikeinakin hetkinä ja vieneet minua eteenpäin. Toivottavasti osaan vastaisuudessa elää enemmän niiden mukaisesti. On onni saada kasvaa ihmisenä teidän kanssanne ja pystyä jakamaan elämän huiput ja laaksojen pohjat yhdessä. Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka ja teidän kanssanne haluan sitä kulkea.

Pysykää terveinä ja pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! <3
 
-Julia
 
P.S. Joko seuraat minua jo Instagramissa ja Facebookissa?
© Samuli Tiainen

Jätä kommentti

Kommentit on hyväksyttävä ennen julkaisua.


Myös Ultraelämää

Ihminen kuvien ja tarinoiden takana
Ihminen kuvien ja tarinoiden takana

01.11.2020

Olen nyt pari vuotta ehtinyt kirjoitella Treelinen sivustolle Ultraelämää-blogiani ja matkan varrella mukaan on tullut paljon uusia lukijoita ja seuraajia. Kaikille en ole vielä tuttu kaveri ja kesken matkan mukaan hypätessä saattaa helposti olla vaikea saada kokonaiskuvaa siitä, kuka siellä ruudun toisella puolella oikein juttelee. Onkin siis hyvä hetki kertoa hieman, kuka teille täällä oikein kirjoittelee. Tässä siis pieni tarina siitä, mistä tulen, kuka olen ja ...
Lue lisää
Helatorstain juoksuvaellus Pohjois-Karjalassa
Helatorstain juoksuvaellus Pohjois-Karjalassa

12.06.2020

Kolmen päivän juoksuvaellus upeassa Pohjois-Karjalassa toi mukavaa tekemistä kevään tyhjentyneen kisakalenterin tilalle. Tässä blogitekstissä avaan hieman kokemuksiamme ensimmäiseltä juoksuvaellukseltamme Susitaipaleen ja Patvinsuon poluilla.
Lue lisää
Mitä päälle juoksulenkille? Vinkkejä onnistuneeseen juoksuvarustukseen
Mitä päälle juoksulenkille? Vinkkejä onnistuneeseen juoksuvarustukseen

17.04.2020

Etelä-Suomessa eivät ole tainneet lumettomat juoksukelit loppua missään vaiheessa tänä vuonna mutta pian alkavat kuivemmat juoksusäät hilautua yhä pohjoisemmaksi. Eipä sillä, eihän luminen sää ole este lähteä juoksemaan ja välillä tekee talvellakin hyvää vaihtaa sukset lenkkareihin. Oli sitten lunta tai ei, sopiva ja toimiva vaatetus ja varustus on avain onnistuneeseen ja nautinnolliseen juoksulenkkiin! 
Lue lisää

Tilaa uutiskirjeemme

Liity mukaan seikkailuihin ja saat loppuvuoden tilauksistasi -10% alennuksen