Karhunkierros 55km; Via Dolorosa

Tämän vuoden kisakausi starttasi NUTS Karhunkierroksen 55km kisassa. Pääsimme Team Nouxin porukalla fiilistelemään polkujuoksutapahtuman tunnelmaa taas pitkän tauon jälkeen. Olipa kyllä mahtava kisareissu! Olen aiemmin juossut kisan vuonna 2018, mutta tänä vuonna me juoksijat saimme nauttia koko matkan edestä upeista maisemista, jotka viime kerralla olivat sumupilven takana piilossa. Itse kisa oli omalta osaltani todellinen tuskien taival erinäisten ongelmien vuoksi ja tässä kisaraportissa avaan omia kokemuksiani hieman enemmän. Tiimikavereitteni kisaraportit voitte lukeaTeam Nouxin sivuilta. 

© Rami Valonen / NUTS

Loppukevät on omalta osaltani ollut haastavaa aikaa. Alkuvuodesta juoksutreenit lähtivät hyvin käyntiin mutta huhti-toukokuussa muun elämän kuormitustekijät pistivät pakan sekaisin. Alun perin minun ei ollut tarkoitus juosta Karhunkierroksella ollenkaan mutta monen tekijän summana minulle kuitenkin avautui mahdollisuus päästä itsekin starttaamaan kisassa. Olin treenannut koko alkuvuoden lähinnä sileällä, sillä alunalkujaan minun oli ollut tarkoitus juosta kevään pääkisana Helsinki City Maraton. Rehellisesti sanoen mietin kyllä ennen kisaa muuttokuormia, mökkitalkoita ja lääkiksen valmistumisprosessia työstäessäni, että onkohan tässä järkeä lähteä juoksemaan polku-ultraa näillä pohjilla. Onko kisa uhka vai mahdollisuus? Kuitenkin uskoin, että alkukauden pohjat olivat vakaat ja tekisi hyvä päästä vähän koeponnistamaan omaa kisakuntoa.

Muutan nyt valmistuttuani etelästä Lappiin ja Karhunkierroksen kisa osui muuttomatkani välietapiksi. Majoituimme Team Nouxin kanssa yhteisessä mökissä ja saimme iloksemme seuraamme myös Anna-Stiina Erkkilän. Hän oli juoksemassa kanssani samaa 55km kisamatkaa. Koronan vuoksi kisan aikataulu oli mennyt uusiksi ja meidän lähtömme oli perjantaina illalla klo 18. Saavuimme Rukalle jo keskiviikkoiltana, joten meillä oli kohtuullisesti aikaa toipua pitkästä matkustuksesta ja virittäytyä kisatunnelmaan. Kisareissuissa onkin parasta juuri se, kun pääsee ystävien kanssa jakamaan kokemusta ennen, jälkeen ja kesken kisan!

 

Tunnelma kisapäivänä oli innokas ja jännittynyt. Oli niin mahtavaa olla taas elämässä kisatapahtumaa! Mutta kyllä myös jännitti lähteä taas starttiviivalle. En ollut ladannut tähän kisaan suuria paineita itselleni; enhän oikein rikkonaisten kuluneiden viikkojen jäljiltä tiennyt, mikä kuntoni todellisuudessa oli. Mutta samalla sain itseni kiinni jonkinlaisesta epäonnistumisen pelosta. Entä jos alkukauden treenit olivatkin valuneet hukkaan tai jos olin ajanut itseni liian ahtaalle ja löytäisinkin itseni kuopan pohjalta? Tällaiset ajatukset ovat inhimillisiä ja pyrin käsittelemään ne järkevästi ilman, että vain työntäisin ne pois mielestäni tai kieltäisin niiden olemassaolon. Epävarmuus on luonnollista näin alkukaudesta ja etenkin kun oma valmistautuminen on ollut aivan muuta kuin olisi toivonut. Epäonnistumisen pelko on myös täysin ymmärrettävää kun ollaan itselle tärkeiden asioiden äärellä ja kun on tehnyt töitä kehityksen eteen. 

 

Tavoitteeni oli juosta kisa nousujohteisesti ja muiden peesiin lähtemättä. Olin niin monesti kisoissa juossut itseltäni jalat alta ja jättänyt oman hyvän suunnitelmani lähtöviivalle. Tämän kauden tavoitteeni onkin oppia myös kisatilanteissa juoksemaan oma vahva suoritus toisista välittämättä. Etenkin alkumatkasta muiden kyytiin lyöttäytyminen voi olla hyvinkin kohtalokas. 

Lähtömme oli Oulangasta ja alkulämpässä jalat tuntuivat vetreiltä. Alavatsassa kuitenkin tuntui kummallinen pistos. Ajattelin sen olevan vain jännitystä, enkä uhrannut sille sen suurempia ajatuksia. Lähdin startista juoksemaan omaa rennon reipasta vauhtia ja annoin muiden mennä ja tulla yrittämättä lähteä vastaamaan niihin. Juoksu tuntui todella hyvältä mutta heti alusta tunsin vatsassa kummallista kipristelyä. Kilometrien kuluessa kiertävä tunne voimistui ja 15km jälkeen aloin jo tähyillä metsän puolelle. Ensimmäisen puskareissun sain tehdä reilun 17 km kohdalla ja pian sen jälkeen alkoivat jalat antaa uhkaavia esikramppituntemuksia. Toisen puskareissun sain tehdä reitin teknisimmän kohdan jälkeen ja silloin olin jo tippunut naisten 5. sijalle. Olin ottanut lähdöstä mukaan 1,15l juomaa, mutta se loppui auttamatta kesken ja saavuin ensimmäiseen huoltoon janoisena ja aika lailla epätoivoisena. Ihan itketti kun tuntui, että kaikki meni päin honkia. Samuli oli huoltopisteellä odottamassa, auttoi uudet energiat ja juomat mukaan ja tsemppasi minut matkaan.

 

Lähdin Basecampin huollosta naisten 4. Laitoin menomusat korviin ja otin tsemppivaihteen päälle. En ole aiemmin kuunnellut musiikkia kisoissa mutta tänä vuonna olen kovilla lenkeillä saanut musiikista kivasti lisäbuustia ja päätin nyt kokeilla tätä myös kisassa. Huollon jälkeen Emma Haaja oli ihan kintereilläni ja kuljimmekin muutaman kilometrin peräkanaa. Minulla oli todella huono olo, vatsassa kiersi ja jalkoja kramppasi mutta aina kun nämä tuntemukset hieman hälvenivät, tuntui juoksu todella hyvältä ja lennokkaalta. Juoksun kulkiessa sain kartutettua eroa takana tulevaan Emmaan, mutta vastavuoroisesti ero kapeni kun oli sännättävä puskaan tai kun krampit pakottivat lähes pysähtymään. Söin ja join niin paljon, kun vain pystyin ja yritin pysyä aiemmin tehdyssä ravitsemussuunnitelmassa. Energia, neste ja vauhdin himmaaminen olivat ainoat keinot, joita minulla oli käytettävissä kramppien kanssa taistellessani ja viimeiseen asti vältin viimeistä vaihtoehtoa. 

En voinut uskoa silmiäni kun Konttaisen nousussa sain Anni-Maija Fincken selän näkyviin. Pakotin taas yhden geelin alas ja otin uuden vaihteen silmään. Jalat kramppasivat rytmikkäästi Konttaisen portaissa mutta sain eroa kurottua kiinni tasaisesti. Huipulla vaihdoimme tsempit ja painoin ohi ja alamäkeen kohti Konttaisen huoltoa. Siellä minua odottivat Samuli ja valmentajani Antti. Itketti ja nauratti samaan aikaa ja kuten Antti sanoi, näytti siltä, että oli kamalaa ja ihanaa samaan aikaan. Lajin helppous viehättää 👀 Otin vesipullon mukaan ja lähdin könyämään kohti Valtavaaran huippua. 

En muistanut, että nousu Valtavaaralle oli näin pitkä! Viime kerralta vuodelta 2018 muistin kyllä, että väliin mahtui joku välihuippu mutta että niitä oli näin monta! Kiiruhdin eteenpäin sen, minkä kramppailevat jalkani vain antoivat. Alamäissä pelkäsin, että kramppi kamppaisi minut vatsaliitoon. Ajattelin kunnioituksella kaikkia niitä perusmatkalaisia (166km juoksijoita), jotka pian kulkisivat samoja kivikkoisia alamäkiä. Minulla teki jo tiukkaa 50 km kanssa! Ammensin voimaa kesäyön upeista maisemista ja korvissa kaikuvasta tanssimusiikista. ”Vahva, voimakas, energinen, iloinen” toistin itselleni, purin hammasta ja puskin tuulta päin. Tässä vaiheessa jo vilkuilin varmistellen taakseni, mutta ketään ei näkynyt. 

 

Rukan huipulla uskalsin jo uskoa maaliin pääsyyn. Takana oli elämäni haastavin kisa, enkä ole koskaan taistellut yhtä tiukilla kuin nyt. 40 km kisasta oli yhtä veitsen terällä taiteilua. Olen ylpeä siitä, kuinka sain vaihdettua lennosta ongelmanratkaisuvaihteen, enkä heittänyt retkeilyksi, vaikka sekin kävi mielessä. En uskonut podiumsijoitukseen ensimmäisen 20 km jälkeen ja kaikki alustavat aikatavoitteet huuhtoutuivat jo alkumatkasta pusikkoon. Oli hienoa yltää näinkin hyville sijoituksille niin vaikean kisan jälkeen. Kieltämättä harmitti, että taas vatsavaivat iskivät, vaikka olin yrittänyt minimoida vatsaa ärsyttävät ruoat ennen kisaa ja syönyt lähinnä riisipuuroa. Mutta toisaalta parempi niin, että vaikeissakin olosuhteissa sain ulosmitattua kohtalaisen suorituksen, eikä niin, että kaikki olisi mennyt nappiin ja silti tulos olisi jäänyt tavoitteista. 

 

Näin jälkianalyysina uskon, että vatsavaivat johtuvat lähinnä kisajännityksestä, sillä suoranaisia no-go-ruokia ennen kisaa en syönyt. Ensi kerralla meinaan kuitenkin vielä tarkemmin välttää FODMAP-ruoka-aineita kisaa edeltävinä päivinä ja yrittää tankata hiilihydraattia enemmän nestemäisessä muodossa. Luulen, että urheilujuomani oli liian väkevää viileälle kelille (5-6C) ja olin todennäköisesti hieman hypernatreminen; siitä kielii voimakas janon tunne kisan aikana. Varmasti liika suola edesauttoi kramppeja yhdessä vatsan kanssa. Tämäkin kisakokemus oli todella opettavainen ja nyt on kerätty sopivasti nälkää tulevaa kautta varten!