Ersfjordtraversen on seikkailu-urheilijan unelma pohjois-Norjan vuoriharjanteilla



Traversen lukuisat yksittäiset vuoret on tiedettävästi huiputettu ensi kertaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Koko harjannereitin selättämistä yrittivät ensimmäisinä norjalaiset Sjur Nesheim ja Johnny Lauritzen talviaikaan vuonna 1976 mutta he joutuivat kylmyyden ja reissun pitkittymisestä johtuneen ruoan loppumisen takia jättämään leikin kesken ennen reitin viimeisen kolmanneksen alussa kohoavaa Hollenderenin huippua. 

Syyskuussa vuonna 1978 norjalainen Frode Guldal onnistui kulkemaan reitin kokonaisuudessaan yhdessätoista tunnissa. Sittemmin Ersfjordtraversen on houkutellut huipuilleen lukuisia yritteliäitä urheilijoita ja nykyisin reittiennätystä pitää nimissään katalaani Kilian Jornet, joka vuonna 2015 juoksi traversenin alle viiteen tuntiin (4:49’31). 

Harjanteella ei kulje virallista merkittyä reittiä, joten jokainen kiipeilijä saa löytää oman tiensä vuorijonon halki. Reitin hyväksytty suoritus vaatii kirjoittamattoman säännön mukaan käynnin jokaisella huipulla, jonka korkeus on merkitty karttaan. Yleisesti reitin kulkemiseen suositellaan käytettävän kahta pitkää päivää, mutta reitin voi myös pätkiä 3-5 itsenäiseen päivähaikkiin. Me ajattelimme pystyvämme suoriutumaan reitistä ilman yöpymistä matkan varrella. Yöpymisvarusteiden tuoma paino hidastaisi matkantekoa, ja uskoimme kestävyystaustallamme pystyvämme puristamaan pitkänkin suorituksen läpi. Yöttömässä yössä pimeys ei rajoittaisi menoamme ja saisimme nauttia seikkailusta omien voimiemme ja aikataulujemme rajoissa.

 
Ersfjordtraversenin kartta Rekvikistä Blåmannsvikille  

Me kuulimme Ersfjordtraversenista vuosi sitten ollessamme ensimmäistä kertaa Tromssassa. Olimme molemmat kisaamassa samassa vuorijuoksutapahtumassa ja palautuminen Tromso Skyracesta esti suuremmat vuoriseikkailut siltä erää. Upea reitti jäi kuitenkin hautumaan mieliimme. Ersfjordtraversen vaikutti haasteelta, joka yhdisti elementtejä kiipeilyn ja kestävyysurheilun saralta. Ihastuimme pohjois-Norjan kauniiseen ja jylhään luontoon, joten paluu seuraavana kesänä oli luonnollinen valinta. 

Asetimme Erfjordtraversenin kesälomamatkamme päätavoitteksi jo aikaisin keväällä reissusuunnitelmia tehdessämme. Harjanteen tarjoama seikkailu vaikutti kiehtovalta vaihtelulta vuorikisailuun ja toimisi samalla hyvänä treeninä myöhempiä ultrakisoja varten. 

Ystävämme olivat kulkeneet Ersfjordtraversenin pari viikkoa ennen Norjaan saapumistamme ja saimme heiltä hieman opastusta omaa harjannevaellustamme varten. Varsinaista seikkailuamme edeltävänä päivänä kävimme tutustumassa reitin viimeiseen osaan, Store Blåmannenin huippuun, joka toimi hyvänä kenraaliharjoituksena niin varusteiden valinnan kuin reitillä vastaantulevien haasteiden ymmärtämisen osalta. 

 
Matkallemme sattui mitä parhain sääikkuna, eikä viikon mittaisen reissumme ajalle elokuun alussa osunut yhtään sadepäivää. Saimme siis vapaasti valita lähtöpäivän oman valmiutemme mukaan.  
Reitin yksisuuntaisuus hankaloitti reitille lähdön ja pakulle palaamisen logistiikkaa. Onneksemme saimme ystäviltämme kyydin reitin aloituspisteeseen saaren toiseen päähän Rekvikiin ja jätimme pakun odottamaan paluutamme traversenin päätöspisteeseen Kaldfjordin rannalle, Store Blåmannenin parkkipaikalle. Muitakin tapoja hoitaa kyyditys alku- ja loppupisteen välillä toki on, ja olimme myös kuulleet, että eräs tapa olisi jättää polkupyörät Store Blåmannenin parkkipaikalle ja pyöräillä takaisin autolle Rekvikiin harjannevaelluksen jälkeen. 30 kilometrin polkupyöräily heti pitkän vuoriseikkailun jälkeen kuulosti liian hapokkaalta suorituksesta. Julkisen liikenteen käyttö on myös vaihtoehto, mutta linja-auto liikkuu kyseisellä tieosuudella harvoin, eikä bussi taida Rekvikiin asti edes kulkea. Liftaus on kelpo ratkaisu, ja viime kesäisen kokemuksen perusteella toimii myös varsin hyvin. Peukalokyytiä tulee vain olla etsimässä päiväsaikaan kun tiellä liikennöi muutkin kuin porot.


Lähellä merenpintaa kasvillisuus oli vielä vehreää.  
Aloitimme Rekvikin parkkipaikalta aamulla klo 9.30 nousun kohti Ersfjordtraversenin ensimmäistä ja teknisesti helpointa huippua, Skamtindenia (884m). Skamtindenille kulki varsin jyrkkä ja suosittu vaellusreitti, jota oli helppo seurata. Polun haarautuessa puurajan jälkeen kivikossa oli pysyteltävä huipulle vievällä, oikeanpuoleisella polulla. Vasemmanpuoleinen eli kallioiden viereinen polku vei pienemmälle huipulle, jonne reitti kulki vasta korkeimman huipun jälkeen. Skamtindenin topista pääsimme ensimmäistä kertaa ihailemaan Ersfjordin vuonoa ja harjannereitin alkukolmannekselle avautuvaa upeaa näkymää.


Maisema Skamtindeniltä pohjoiseen Rekvikin suuntaan  

Skamtindenin varsinaiselta huipulta laskeuduimme pitkin harjanteen reunaa päästäksemme nousemaan noin 100 metrin päässä näkyvälle toiselle, matalammalle huipulle. Varsinainen harjannereitti alkoi sieltä todellisella lapsilukolla. Huipulta täytyi kiivetä alaspäin jännittävää, kaltevaa kalliota suoraan kohti edessämme avautuvaa vuoriharjannejonoa. 

Emme ensin uskaltaneet kiivetä alas ilman köyttä, mutta hyvät otteet ja oikean reitin löydettyämme huomasimme sen olleen taidoillamme kiivettävissä myös ilman apuvälineitä. (Jos tässä vaiheessa reittiä meno tuntuu liian hurjalta, kannattaa kääntyä takaisin Reikvikiin, sillä koko loppumatka on yhtä haastavaa niin henkisesti kuin fyysisestikin.) Pienen alaspäinkiipeämisen jälkeen pääsimme hyllylle, jossa oli hyvä ison kiven ympärille apuköysillä ja sulkurenkaalla tehty laskeutumisankkuri. Hyllyltä teimme reitin pisimmän, 30 metriä pitkän laskeutumisen. 

Köyden varassa laskeutuminen jatkui ankkurilta vielä pienemmälle hyllylle, jonka reunan ylityksen jälkeen matka taittui tyhjän päällä satojen metrien korkeudessa. Reuna tuli ylittää hyllyn oikealta puolelta, sillä vasen puoli olisi vienyt liikaa ulospäin seinästä ja alhaalla olevalle harjanteelle pääsy olisi voinut olla mahdotonta. Laskeutuminen päättyi lopulta sivuseinämän kaltevalle pinnalle, jonka hyviä otteita pitkin pääsimme kiipeämään varsinaiselle harjanteelle ja jatkamaan sen selättämistä.

Ennen Reikvikista lähtöä olimme pohtineet pidemmän köyden tarpeellisuutta ja päädyimme aivan viime hetkellä vaihtamaan oman 30-metrisen puoliköytemme ystäviemme pidempään 60 metrin pituiseen puoliköyteen. Tämä oli oikea valinta, sillä heti alkumetreillä huomasimme reitin vaativan pidempää köyttä. Kokemattomina harjannekulkijoina olisi lyhyen köyden kanssa säätäminen ollut turhan haastavaa ja aikaavievää jo valmiiksi jännittävällä reitillä.

Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen pääsimme varsinaiselle harjanteelle. Takana näkyy Skamtidenin matalampi huippu ja sen itäseinämä, jota olimme hetki sitten kiivenneet alaspäin ja jonka lopun jyrkän osuuden olimme laskeutuneet köydellä. Laskeutuminen oli tuntunut jännittävältä ja harjanteelta jälikäteen katsottuna se näytti vieläkin hurjemmalta.

Harjanteelle noustuamme edessämme kohosi noin 810 metrin korkuinen huippu, jossa oli hieno jylhä eteläseinämä. Sen ylittäminen onnistui helposti skrämbläten vasemman puolen kautta. Reitin selkeästi haastaviin osiin verrattuna tämä oli varsin helppokulkuista maastoa. Seuraavalle noin 700 metrin korkuiselle huipulle meno oli yhtä lailla varsin helppoa harjannetta ja lohkaretta. Vuoren toista puolta laskeutuessamme pääsimme kiipeämään alaspäin muutaman ilmavankin kiipeilymuuvin. Löysimme myös laskeutumisankkurit, mutta tunsimme itsemme sen verran varmoiksi, ettemme kokeneet tarpeelliseksi kaivaa köyttä esiin.

 
Evästauoilla saimme rauhassa ihastella upeaa näkymää Ersfjord-vuonoon  

Traversenin yksi hienoimmista ja vaikeimmista osista oli seuraavana kohoava linnakemainen Storestolpen (974m). Reitti kulki suoraan kahden pilarin välistä varsin hiekkaista ja irtokivistä ränniä. Rännissä kannatti pysyä lähellä oikean puoleista seinämää. Nousun vaikein kohta oli kahden seinän välinen muutaman metrin korkuinen stemmaillu, jonka päätteeksi oli vielä pystyttävä mantteloimaan kallion päälle. Tässä kohtaa oli oltava varovainen, ja suosittelemme kaivamaan köyden esiin, jos ilmava alakutosen boulder ahtaassa tilassa ja reppu selässä tuntuu haastavalta ajatukselta.

 
Reitin etsimistä Storestolpenin pilareiden välissä  
Storstolpenin jälkeen edessä näkyi Store Hollenderen (1017m), jota olimme ihailleet Skamindeniltä kaukana siintävänä huippuna. Eteneminen Storstolpenilta Store Hollenderenin ja usean muun huipun yli ohi lumisen laakson oli enemmän fyysisesti kuin psyykkisesti haastavaa. Meno oli tässä vaiheessa varsin eteenpäin vievää skrämbläystä ja lohkareissa etenemistä ilman mieleenpainuneita kruksikohtia.


Lumen askelmerkkejä seuraamalla oli helppo nähdä, mistä aiemmat kulkijat olivat menneet. Edessä näkyvät Revberdtinden huiput.  

 

Store Hollenderenin jälkeen pääsimme etenemään reitin nopeimmat pätkät kun laskimme ja juoksimme lunta pitkin Revbergstindenin (964m) huippujen kautta kohti Brattbergtindeniä (836m). Pienistä koostaan huolimatta Brattbergtindenin huiput olivat haastavia ja raskaita, ja jättivät meihin kylmän ja kolkon jälkimaun. Reitin löytäminen Brattberstindenin labyrintissa oli vaikeaa ja teknisesti haastavaa - joka kulman takaa saattoi paljastua äkkijyrkänne. Päädyimme lopulta laskeutumaan köyden avulla Brattbergtindpinakkelin (n. 760m) huipulta alas takaisin harjanteelle kiipeilyn käydessä liian haasteelliseksi. Myöhemmin meille selvisi, että tämän viimeisen pinakkelin olisi voinut kiertää vasemman kautta ja välttää haastavat kiipeilyosuudet. Ersfjordtraversen sisältää pääsääntöisesti varsin helppoa kiipeilyä, joten tekniset ja vaikeat osuudet saivat meidät aina epäilemään reitinlukutaitoamme.

Saimme ihastella upeaa auringonlaskua Revbergstindenin takaa

Brattbergtinden jälkeen meno oli varsin helppoa ja pääsimme paikoin ihailemaan auringonlaskua isojen sileiden lohkareiden laatoittamaa jättiläisten valtatietä pitkin edetessämme kohti Melketindiä (895m). Reitin helppoudesta huolimatta oli tässäkin kohtaa pysyttävä valppaana, sillä kuljetut kilometrit ja nousumetrit alkoivat jo painaa. Onnettomuudet sattuvat liian usein juuri reissujen helpommilla osuuksilla keskittymisen herpaantuessa. Nyrjähtänyt nilkka tässä vaiheessa matkaa olisi ollut todella ikävä juttu!

Styrmanstindenin (955m) huipulta avautuivat upeat maisemat kaikkiin suuntiin ja loppumatkan profiilikin erottui nyt selkeästi. Nousun varrelle sattui yksi pulmallisempi kohta, johon katsoimme väsymyksestä johtuen tarpeelliseksi kaivaa kiipeilyvälineet esiin. Muuten kapuaminen Styrmanstindenille oli jouhevaa ja mutkatonta. Myös reitti alas Baugenin majalle kulki helppoa, merkittyä polkua pitkin.

Näkymä länteen Melketindiltä klo 2 yöllä “pimeimmällä” hetkellä


Matkalla kohti Styrmanstindenin huippua  

Jättiläisten valtatien ja kauniiden maisemien jälkeen pääsimme käsiksi traversen kruksiin. Olimme saapuneet kohtaan, jossa ensimmäiset koko harjanteen kulkemista yrittäneet norjalaiset olivat vuonna 1976 kääntyneet takaisin alas laaksoon. Seuraavat tunnit kuluivat varjoissa kohoavan Hollenderin (1016m) seinämän parissa kamppaillen, reittiä etsien sekä epätoivon ja luovuttamisen tunteita vastaan taistellen.

Melketindiltä näkyi reitin loppuosa: Styrmanstinden, Hollenderen ja Store Blåmannenin huiput

Lähdimme nousemaan Baugenin majalta selkeää polkua pitkin kohti Hollenderenin seinämää ja lyhyen skrämbläyksen jälkeen saavuimme varsinaisen kiipeilyosuuden alkuun. Olimme lukeneet norjalaisesta ohjeesta, että seinän voi kiivetä 2-4 köydenmitalla. Minimalistisen trädirackimme takia päätimme kiivetä seinän useammassa osassa. Kiipesimme kaksi selkeää helpohkoa trädipitchiä, joiden välissä skrämbläsimme lyhyitä osuuksia. Varsinaiset vaikeudet alkoivat kolmannen kiipeilyosuuden aikana. Lukemamme ohjeen, ja ystäviltä kuulemiemme tarinoiden mukaan kiipeilyn piti olla vaikeudeltaan enintään 4-greidiä (=helppoa) mutta reittimme alkoi olla vaikeammin varmistettavaa, 6-greidin (=haastavampia) muuveja sisältävää hieman päälle kaatuvaa halkeamaa. Toppi ei tässä kohtaa vaikuttanut olevan kaukana, joten päätimme vielä yrittää kiertää vaikean kohdan traversoimalla vasemmalle. Köyteen muodostui kuitenkin niin paljon dragia, että varmistukset alkoivat pyöriä halkeamissa. Pakitimme takaisin ja lähdimme etenemään oikean kautta hiekkaränniin, jonka päätteeksi pääsimme viimein kiipeämään vielä kahden väliankkurin kautta Hollenderenin huipulle. 

Kiipeäminen Hollenderenilla oli koko harjannereitin haastavin osuus, sillä kiipeilyn epävarmuuden ja reitiltä eksymisen lisäksi olimme tuossa vaiheessa noin kahdenkymmenen tunnin taivalluksen jälkeen todella väsyneitä. Meille selvisi jälkeenpäin, ettemme tosiasiassa olleet löytäneet oikeaa reittiä. Varsinaisella, enemmän oikealla kulkeneella reitillä olisi ollut kymmenen metrin välein varmistusankkureita. Emme edelleenkään tiedä, missä oikea reitti olisi seinämällä mennyt.

 
Hollenderenin seinämä avautui eteemme laskeutuessamme Styrmanstindeltä


Samuli valmiina lähtemään Hollederenin ensimmäiselle kiipeilyosuudelle aamun sarastaessa klo 4  

Hollenderenin huipulta kiersimme hieman vasemmalta, alarinteen kautta takaisin harjanteelle, josta avautui näkymä reitin viimeiselle osuudelle Store Blåmannenille. Viimeinen osuus oli meille ennestään tuttu, sillä olimme käyneet kiipeämässä sen varsinaista traversea edeltävänä päivänä. Reitin tuntemus säästi meiltä varmasti monta tuntia, sillä väsyneenä Blåmannenin huippujen koluaminen olisi ollut raskasta. 

Nousu Store Blåmannenille kulki neljän toinen toistaan korkeamman topin kautta ennen koko Kvaloyan saaren korkeinta, 1044 m korkuista huippua. Ensimmäisellä kerralla meillä kesti hyvä tovi löytää paras ja turvallisin reitti huipulle.

 
Blåmannenilla reitti kiersi välillä harjanteen vasenta ja välillä oikeaa puolta sekä sisälsi ajoittain varsin ilmaviakin bouldermuuveja vaatineita osuuksia.  

Blåmannenin harjanteen vaikein osuus tuli vastaan kolmannella huipulla. Huipun oikealla puolella sijaitsevalle laskeutumisankkurille johti ilmavaa kiipeilyä sisältävä laskeutumisosuus. Ensimmäisellä kerralla käytimme paljon aikaa vaihtoehtoisen reitin etsimiseen mutta totesimme köydellä laskeutumisen olevan helpoin ja nopein tapa kulkea osuus. 

Korkeimmalle huipulle kiivetessämme pääsimme vielä selättämään muutaman boulderosuuden, joista vaikein oli kolmen metrin korkuinen släbähtävä dihedraali. Store Blåmannenin huipun kummelilta avautui lopulta upeat näkymät Kaldfjordille, jonka rannassa pakumme uskollisesti odotti. Matka takaisin laakson parkkipaikalle kulki suosittua merkittyä reittiä, jolla oli helppo pysyä. Laskua näille viimeisille kilometreille tuli kuitenkin yli 1000m, mikä tässä vaiheessa matkaa oli polville ja jaloille kova suoritus. Reitti alas oli kivinen ja hiekkainen, joten varovaisuus oli syytä pitää yllä ihan loppumetreille saakka.

 
Viimeinen laskeutuminen köydellä Store Blåmannenilla aamun ollessa jo pitkällä  

Perille päästyämme 26,5 tunnin urakan jälkeen olimme polvisärkyä ja kämmennahkojen kipua lukuunottamatta varsin hyvissä voimissa. Ruokaa ja juomaa meillä oli ollut mukana riittävästi, vaikka olimmekin luulleet viettävämme aikaa harjanteella noin 10 tuntia vähemmän. 

Kvaløyan henkeäsalpaava luonto ja jylhät maisemat tuntuivat yhtäaikaa jännittäviltä ja lumoavilta. Ersfjordtraversen harjanneseikkailu oli meille hyppy tuntemattomaan ja samalla haastavin sekä kirkkaasti pisin fyysinen ja psyykkinen suoritus. Loppureissun vietimme tyytyväisinä lepäillen ja uusia suunnitelmia tehden.

Traverse haastoi kulkijan kiipeilyllisiä taitoja aivan loppuun saakka

Ennen matkaa yritimme löytää mahdollisimman paljon tietoa Ersfjordtraversenista, mutta infoa oli saatavilla niukasti tai se oli hyvin puutteellista. Lähdimme harjanteelle vähäisin tiedoin ja jälkikäteen ajateltuna meillä kävi vain hyvä tuuri varustevalintojen ja eväiden suhteen. Reitti oli myös paljon teknisempää kuin ensin olimme kuvitelleet. Päädyimme kiipeämään matkan aikana paljon helppoja mutta hyvin ilmavia ja jännittäviä osuuksia ilman köyttä. Monesti edessä kohoava huippu saattoi kaukaa katsottuna näyttää ylitsepääsemättömältä mutta lähemmällä tarkastelulla siitä paljastui muotoja ja kulkuväyliä, joita pitkin matka pääsi etenemään. Reitti kulki harjannetta pitkin koko pituudeltaan ja sillä pysyminen oli usein se oikea valinta. Reitti on periaatteessa kuljettavissa ilman köyttä, mutta meidän ohjeemme on ehdottomasti ottaa 60-metrinen köysi mukaan.

Kulkeminen vuoristoisissa olosuhteissa on toistuvaa arviointia ja vaatii jatkuvaa keskittymistä. Reitti oli täynnä irtokiviä, jotka saattoivat liikkua ja irrota jalkojen ja käsien alla. Isot ja vakailta näyttävät lohkareetkin saattoivat olla irtonaisia ja arvaamattomia. Liikkuminen tällaisessa maastossa vaatii herkkyyttä ja tasapainoa. Meidän oli jatkuvasti arvioitava reittiä, sen kuntoa, omia kiipeilytaitojamme, etenemiseen liittyviä riskejä sekä turvallisuutta, ja väsymyksen lisääntyessä tuli uudelleenarvioida jopa omaa arviointikykyä. Kokemattomuus teki myös reitistä haasteellisemman ja se tuli ottaa huomioon joka kerta päätöksiä tehtäessä. 

Reitti oli kilometrimääräänsä huomattavasti pidempi, sisälsi paljon vaikeita yksityiskohtia ja lukuisia haastavia osioita. Emme muista niistä kaikkia, mutta olemme pyrkineet kokoamaan tähän tekstiin vaikeimmiksi ja haastavimmiksi kokemamme kohdat. 

Toivottavasti tämän tekstin perusteella seuraavilla reitille pyrkijöillä on paremmat eväät lähteä matkaan.

 
Store Blåmannenin huipulla meitä tervehti näyttävä kummeli, jonka on rakentanut Kåre Klingenberg vuonna 1904  

Mukana meillä oli:

- Kiipeilyvarustus:

-60m pitkä / 7,9mm paksu puoliköysi (ensi kerralla ehkä 2x 30m puoliköyttä, sillä 60m köysi oli hieman kömpelö kiipeilyosuuksilla)
- Camuja: #0,4 #0,5 2x#1 #2
- Dmm täydellinen off-set kiilasetti
- muutama BD:n kiila (ei niin toimivia)
- 5 jatkoa
- 6mm apunaru (10m ensi kerralla)
- 7m cordelette tai slingi
- 2m cordelette tai slingi
- Prusikit ja sulkkarit
- 2x ATC guide tai vastaava ja 4 ruuvisulkkaria
- 2x Köysiveitsi
- 2x Lehmänhäntä
- Kypärät (päässä koko matkan ajan)
- Valjaat

- Pitävät ja kevyet kengät (Julia: Salomon Sense pro (toimi!), Samuli: Nike flexrun (ei jatkoon))
- Teippi
- Ea-varusteet
- Hyvä reppu
- Aurinkolasit ja -rasvaa

- Hikinauha
- Tekninen t-paita ja irtohihat (Samuli)

- Toppi ja ohut pitkähihainen (Julia)
- Softshell takki (S) ja ohut tuulitakki 
- Panta, hanskat (kynsikkäät!) ja Buff
- Untsikka ja tuulihousut
- Paksut sukat yöksi (tulivat todella tarpeeseen kun ensimmäiset sukat olivat kastuneet lumella)
- Sortsit, kaprit ja pitkät housut
- GPS-Kello
- Kamera ja kaksi halpislinssiä
- Kännykkä, johon ladattu Norges kart -karttapalvelu
- Vessapaperi 

-Eväät: keitettyjä perunoita pestolla ja suolalla, vakuumipakatut soijanakit, patukoita, smoothie ja tuorepuuro, Nosht eväitä, porkkanaa, eväsleivät (kaura jälkiuuni avokadolla, kurkulla ja vegejuustolla sekä banaanilla ja maapähkinävoilla), flapjack, herkkupussi (sis. kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, suklaata, NomNom-karkkeja ja lakua), suklaasoijamaito 
- Juoma : 2l vettä ja urheilujuomaa per henkilö (reitillä on hyvin vähän vedentäyttöpisteitä)

 

Teksti Julia & Samuli

Kuvat Samuli

 
P.S. Joko seuraat seikkailujani Instagramissa (@juuliskan) ja Facebookissa Ultraelämää-sivujen kautta?