Sans Senja Skyrace - oma testijuoksu Norjan vuorilla

Juoksin Sans Senja Skyracen kaksi vuotta sitten ja ihastuin kertaheitolla tähän upeaan mutta haastavaan juoksureittiin. Kilpailu lähtee Fjordgårdin kylästä ja kiertää usean huipun kautta vuonon toiselle laidalle Husøyan keskustaan. Olin alunperin suunnitellut juosta kisan uudelleen nyt heinäkuussa mutta harmikseni tapahtumaa ei tänä vuonna järjestetty ollenkaan. Siispä keksin, että voisinkin juosta tuon kisan omana testijuoksunani. Olihan reitti minulle jo ennalta tuttu ja reitin speksit (25km +2500m) toimisivat oivana harjoituksena loppukesän koitoksiani varten.

Senjan upeat vuoret. Kuva on Seglan ja bardenin välisestä satulasta ja takana avautuvat Grytetippenin ja Keipenin huiput. © Samuli Tiainen

Saavuimme Senjan saarelle heinäkuun alun helteissä. Lämpömittari ei kahteen päivään juuri alle 25C asteen laskenut ja aurinko paistoi hymyillen lähes pilvettömältä taivaalta. En ollut tänä vuonna montaakaan hellejuoksua tehnyt, joten lähtökohdat testijuoksuun huolettivat minua hieman. Onneksi oman testijuoksun voi aloittaa itselle sopivaan ajankohtaan ja saatoin odotella pitkälle iltapäivään ennen kuin suuntasin vuorille. Siltikin lämpötila näytti 28C ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta kun lähdin nousemaan kohti ensimmäistä huippua.

Suunnitelmani oli aloittaa rauhassa ja kiristää tehoja loppua kohden. Tämä taitaa kylläkin olla jokaisen kisani strategia ja onnistun siinä edelleen hieman vaihtelevasti! Lisäksi halusin kiinnittää erityisesti huomiota energian ja nesteiden saantiin ja toivoin pystyväni taltuttamaan helteen järkevällä nesteytyksellä ja energiahuollolla. Lähdin matkaan mukanani kaksi geeliä ja kaksi puolen litran juomapulloa, joissa oli Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa. Samuli oli huoltamassa minua 8km kohdalle, jossa sain otettua uudet pullot korkeaenergistä urkkajuomaa sekä geelit. Tavoitteeni oli saada n 60g hiilihydraattia tunnissa ja lisäksi ainakin puoli litraa nestettä. Reitin varrella oli vain pari puroa, joista saattoi tankata vettä mukaan ja nekin olivat vasta kaikkien suurten nousujen jälkeen. Näin ollen oli kullanarvoista, ettei minun tarvinnut kantaa kaikkea juotavaa mukanani heti alusta lähtien. Reitin logistiikka on muutenkin hieman haastava, sillä alku- ja loppupisteet ovat eri puolilla vuonoa mutta onnekseni Samuli toimi sekä huoltajan, kuvaajan että kuskin roolissa.

Lähdin siis hellettä uhmaten nousemaan kohti reittini ensimmäistä vuoren huippua, joka sattui olemaan ehkä Senjan kuuluisin vuori, Segla. Olo ei ollut ensimetreillä mitenkään erityisen vahva mutta päästyäni Seglan jyrkälle vuoren rinteelle tuntuivat ne viimeisetkin voimanrippeet valuvan hikivirtojen mukana kivikkoon. Syke nousi kuin itsestään yli tavoitteiden, vaikka eteneminen tuntui vähintäänkin rauhalliselta. Hörpin urkkajuomaa ja tsemppasin itseäni, että kyllä tämä kroppa tästä vielä tasoittuu. Hyppelin Seglan hiekkaisen ja kivisen alamäen jo hieman rennommin mutta jo Seglan ja seuraavana kohoavan Bardenin välisessä satulassa huomasin sykkeen vain kiikkuvan yläilmoissa, vaikka juoksu tuntui rennolta. Huokaisin ja himmasin vauhtia; oli pakko painaa leuka rintaan, ottaa hörppy juomaa ja pitää sykkeet aisoissa. Ihan liian monesti on tullut ajettua alkuun liian innokkaasti kovilla sykkeillä kun meno on vielä tuntunut helpolta ja sitten saatu nauttia kramppaavista koivista loppumatka. Nousu Bardenille tuntui könyämiseltä ja ajattelin jo, että olikohan tässä testijuoksussa mitään järkeä. Pitäisiköhän vain lopettaa tuohon huoltoon? Paha mielihän vain tulee kun näissä olosuhteissa haetaan pettymys kotiinviemisiksi.

Sää oli lämmin enkä ole aiemmin koskaan juossut ilman paitaa pelkän juoksuliivin kanssa. Jännitin ennalta hiertääkö liivi ikävästi paljasta ihoa, mutta onneksi minkäänlaisia hiertymiä en matkan aikana saanut. Helteellä yksi mainio viilennyskeino oli kastella lippis jokaisessa purossa matkan varrella. Pään jäähdytys helpottaa kummasti tukalaa oloa! © Samuli Tiainen

Bardenin huippu tuli kuitenkin nopeammin kuin olin uskaltanut toivoa ja kellon mukaan olin ihan hyvin aikataulussa. Tämän jälkeen en sitten kelloa enää ehtinytkään (tai uskaltanut) seurata, sillä tarvitsin GPS-reittijäljen näytölleni navigointia varten. Askel alkoi alamäessä rullata ja mieliala sitä myöden kohota. Ehkäpä tämä vielä iloksi muuttuu! Sain Samulilta uudet juomat, geelit, tsempit ja vesiviilennykset ennen kuin lähdin nousemaan reitin isoimpia nousuja Grytetippenin ja Keipenin huipuille. Tuntui, että kone oli käynnistynyt, sillä vaikka nousu oli edelleen kävelyä, oli tahti huomattavasti reippaampi kuin alkumatkasta. Söin ja join hyvää tahtia ylämäissä sillä alamäen hölskytyksessä ja teknisten kohtien keskittymisessä ei energioiden nauttiminen ole enää niin helppoa.

Keipenin jälkeen suuntasin vähemmän kuljetuille poluilla. Onnekseni minulla oli kellossa hyvä kartta ja GPS-jälki, jotta pystyin suunnistamaan vuorilla. Yllätyin, kuinka monta kohtaa reitillä olin unohtanut ja tuli siellä lopulta useampikin hutikäännös ja extralenkki tehtyä. Suuremmilta pummeilta kuitenkin onneksi säästyin. Askel rullasi ja juoksuhurmion ainekset alkoivat olla kasassa kirmatessani ylänköjen kumpuilevassa varvikossa ilta-auringossa kylpeviä vuoria ja merta ihaillen. Aloin jo kiristää kierroksia kun olo oli niin vahva, mutta samalla pidin mielessä, että loppuun mahtuisi muutama nousupätkä, joihin täytyi vielä sopivasti säästellä.

Yksi hurja osuus reitille mahtui. Muistin edelliseltä kerralta, että reitin loppupuolella lähellä Husøyan tien ylitystä oli ollut jyrkkä luminen sola, jota pitkin kisareitti oli laskenut. Olin kisassa tuossa kohtaa laskenut liian pitkälle ja eksynyt reitiltä, joten en uskaltanut ottaa riskiä harhailuun. Muistin myös, että lasku oli aika jyrkkä ja nyt yksin vuorilla kulkiessani, oli minun oltava erityisen varovainen moisten kohtien kanssa. Huomasin, että solan vieressä kulki polku ja päätin juosta mieluummin sitä, vaikka lumella laskeminen olisikin varmasti säätänyt minulta jokusen minuutin. Kun käännyin mäen jälkeen katsomaan taakseni, henkäisin kauhistuneena. Lumisola oli lähes kokonaan sulanut ja yläosan lumilipan alla olikin vain kivikkoa ja puro. Ajatella kun olisin siihen hypännyt! Olin jo aiemmin tiedostanut, että tällaisen haastavan vuorireitin kulkeminen yksin ei ollut täysin riskitöntä ja että minun piti olla aivan erityisen varovainen vaativilla osuuksilla. Teknisillä pätkillä täytyi mennä asteen verran rauhallisemmin ja pelata varman päälle, sillä avun saaminen olisi voinut kestää useita tunteja. Tajusin, miten iso turvallisuustekijä kisassa juokseminen oli kun ympärillä oli koko ajan joku juoksija, joka pystyisi onnettomuuden sattuessa joko auttamaan tai ainakin hälyttämään apua.

Ylitettyäni turvallisesti Husøyaan johtavan tien oli minulla jäljellä enää noin viiden kilometrin Rivenin loppuharjanne. Muistin, että tämä oli uskomattoman kaunis osuus, jossa polku kulki vehreää vuorta myöden ja maisemat avautuivat viereisen vuonon ylle. En tosin ollut muistanut, että matkalle mahtui vielä jonkin verran nousuakin. Ei kovin paljon mutta sen verran, että matkan taivalteneessa kropassa sen taatusti tunsi. Mutta nyt sai antaa mennä! Juoksu kulki edelleen ihan mielettömän hyvin ja jaksoin painaa ylämäetkin juoksuaskeleella. Nautin jokaisesta hengenvedosta ja askeleesta, vaikka samaan aikaan odotinkin jo lopun häämöttävän. Viimeinen lasku merenpinnan tasalle oli osittain viidakkoseikkailua puiden oksissa roikkuen (,joissa sortsitkin repesivät) ja reitin päätti vielä raastava reilu kilometrin loppusuora Husøyan kylään. Vasta Samulin nähdessäni sain kuulla, että olin juossut yli puoli tuntia kovempaa kuin edellisellä kerralla. Olikohan hän katsonut aikani oikein? Voiko olla? Mutta kyllä vain oli, mikä positiivinen yllätys helteestä huolimatta. En ollut matkan varrella edes halunnut kelloa katsoa, sillä en halunnut puskea yhtään kovempaa kuin mitä keho antoi myöden. Olin ylpeä, että olin saanut juostua onnistuneen nousujohteisen juoksun, vaikka alussa meno oli tuntunut tahmealta. Energiat ja nesteet olivat uponneet hyvin, eikä mitään vatsaongelmia tullut koko matkan aikana. Viimeisillä kilometreillä tunsin jo nousu- ja laskumetrit jaloissa mutta mitään oikeasti ikäviä tuntemuksia ei matkan aikana tullut. Tämä oli todella onnistunut ja itsevarmuutta buustaava testikisa! Tästä on hyvä lähteä eteenpäin kohti Trofeo Kimaa.

Kesäterkuin,

Julia