Maailmanluokan vuorikisojen makua Trofeo Kimassa

Trofeo Kiman on Italiassa juostava vuorikilpailu, joka on haastavuudessaan ja upeudessaan aivan omaa luokkaansa. Reitti vie juoksijaa pitkin pohjois-Italian Val Massinon laaksoa ympäröiviä vuoria 52 kilometrin ja 4200 nousu- ja laskumetrin edestä. Kilpailu sisältää paikoin niin teknisiä pätkiä, että ylipäätään kilpailuun osallistuminen vaatii kattavia meriittejä polku- ja vuorijuoksun saralta. Tapahtumaa on tituleerattu yhdeksi maailman upeimmista ja haastavimmista skyrace- eli vuorijuoksukilpailuista. Myös itse juoksijalegenda Kilian Jornet on kuvaillut reittiä  “the most spectacular race in the world”. Ei siis liene ihme, että tämä kilpailu kiehtoi minua aina siitä lähtien kun vuosia sitten sain siitä ensi kertaa kuulla. Jo usean vuoden ajan tämä legendaarinen kilpailu on ollut oma suuri päätavoitteeni ja viimein tänä kesänä pääsin ottamaan itsestäni mittaa Sentiero Roman syövereissä.

Trofeo Kima juostaan pohjois-Italiassa Val Masinon alueelle. Kilpailu järjestetään joka toinen vuosi ja ilmoittautumista varten juoksijoiden on kerättävä tietty määrä polku- ja vuorijuoksutapahtumista kertyviä ITRA-pisteitä. Reitti on niin haastava, että sille voi turvallisuussyistä lähteä ainoastaan, jos taitoa ja kokemusta on kertynyt riittävästi. Osallistujamäärä on rajoitettu 300:aan, sillä enempää ei turvallisesti kapeille vuoripoluille ja -harjanteille mahtuisi kisailemaan. Kilpailussa on tiukat cut off-rajat, eli tiettyyn pisteeseen reitillä täytyy saapua tiettyyn aikaan mennessä, jotta kilpailua saa jatkaa. Paperilla nämä aikarajat eivät kuulosta vielä kovin kummoisilta, mutta reitin teknisyys hämää. On vaikea ennen reitillä käymistä ymmärtää, kuinka paljon enemmän aikaa kivikossa hyppimiseen, via ferrata -pätkien selvittämiseen ja harjanteiden kanssa taiteiluun kuluu. Itse olin ilmoittautunut kilpailuun jo vuonna 2020 mutta pandemian vuoksi osallistumiseni oli siirretty tälle vuodelle. Olin jo kolmen vuoden ajan pitänyt kilpailun mielessäni ja se oli ollut päätavoitteeni harjoituskausien suuria linjoja ratkottaessa. Kisaa ei tähän mennessä ollut päässyt vielä kukaan suomalainen maaliin, joten henkilökohtaisen haasteen lisäksi olisi hienoa murtaa tuo lasikatto ja tuoda suomalaisjuoksijat varteenotettavasti skyrace-kilpailujen kartalle.

Saavuimme Samulin kanssa Val Masinoon viikkoa ennen tapahtumaa. Liikkumisen ja kisareittiin tutustumisen helpottamiseksi olimme vuokranneet kisaviikoksi auton käyttöömme.  Majoitus oli elokuussa kiven alla kun koko keski-Eurooppa nautti lomakaudestaan ja mekin saimma vaihtaa kertaalleen hotellia viikon kuluessa. Ehdimme onneksemme käydä tutustumassa kisareitin alku- ja loppuosaan ennen kuin kunnollinen keventely kisaa varten täytyi aloittaa. Reittiin tutustuminen oli kullanarvoista, sillä missään muualla en ollut päässyt harjoittelemaan kettinkien avulla laskeutumista ja nousua. Reitillä oli monin paikoin haastavissa paikoissa metallikettinkejä kalliossa kiinni turvaamassa liikkumista ilmavissa paikoissa. Kettinkejä saattoi Via Ferratan tyyliin käyttää apuna kiivetessä, laskeutuessa ja tasapainon tukena kapeissa paikoissa edetessä. Kuitenkaan varsinaista kiipeilyä ei reitillä ollut niin kuin ei myöskään vaarallisen tai päätä huimaavan ilmavia paikkoja.

Filoreran kylästä näkyvien vuorten halki kulkee Sentiero Roman reitti, jota pitkin Trofeo Kima juostaan.

Kilpailua edeltävällä viikolla vuoripurojen viileydessä oli ihana käydä tasoittamassa ylikuumentuvaa kroppaa ja mieltä. Myös kisan jälkeen joen kylmä vesi teki hyvää kivistäville jäsenille.

Kilpailua edeltävät päivät olivat tuskaisen helteisiä. Hotellissamme ei ollut ilmastointia, joten ainoa paikka, johon kuumuutta pääsi pakoon oli vuoripuro ja kylmä suihku. Vaati suunnitelmallisuutta ja järjestelmällisyyttä saada kilpailua edeltävä hiilihydraattitankkaus toteutettua laadukkaasti kun helle turrutti näläntunnetta ja pisti kropan veteläksi. Onneksi mehuilla, korkeaenergisillä urheilujuomilla ja limppareilla pystyi täydentämään ruokailua ja niiden avulla sai varsin kivuttomasti sisään sekä hiilihydraatteja, nestettä että suoloja. Kisa juostiin sunnuntaina ja toteutin tankkauksen torstaina ja perjantaina. Söin kisaa edeltävän päivän eli lauantain normaalisti. Kahden päivän tankkauksella on helpompi varmistaa glykogeenivarastojen riittävyys ja yhdellä välipäivällä varmistaa, ettei keho tunnu niin raskaalta ylimääräisen nesteen kerryttyä elimistöön. Välipäivä antaa myös suolistolla aikaa rauhoittua ja tyhjentyä ennen kilpailua. Hiilarivarastot eivät lihaksista kulu kuin urheilun aikana, joten periaatteessa hiilaritankkauksen voisi tehdä vaikka jo alkuviikosta, jos varastoja ei sitten kuluta ennen kilpailua. Aiemmin minulla oli tapana toteuttaa hiilaritankkaus vain kisaa edeltävänä päivänä eikä ole yksi tai kaksi kertaa kun starttiaamuna olo on ollut raskas ja täyteläinen.

Energiahuoltoa kisaa varten. Kilpailun aikan nautittavat energiageelit on helpompi nauttia lötköpullosta kuin yksittäispakkauksista.

Valmiina seuraavan päivän koitokseen!

Kisapäivä 28.8.2022

Kilpailu alkoi Filoreran kylästä 850m korkeudesta. Startti oli aikaisin aamulla klo 6.30, jotta pääsisimme reitille valoisassa mutta edelleen viileässä säässä ja että kaikki juoksijat ehtisivät turvallisesti takaisin kylään ennen pimeän tuloa. Herätys olikin jo klo 4.30 ja aamupalaksi nautimme hotellihuoneessa maissihiutaleita banaanilla ja suklaasoijajuomalla, jotka huuhdoimme alas edellisenä iltana tilaamallamme kylmällä espressolla. Yksinkertaisia ja hyviksi havaittuja aineksia, kuten aina ennen kisaa.

Juhlapäivän kunniaksi aamiainen suoraan sängyssä!

Samuli heitti minut lähtöalueelle hyvissä ajoin ennen starttia ja lähti itse ajamaan kohti Preda Rossan huoltoa (n 10km + 1000nm). Kisan alku ja loppu kulkivat osittain asfalttitietä pitkin, joten nämä olivat otollisia spotteja huoltajille päästä helposti reitin varrelle. Juoksijoiden vuoksi tie Preda Rossaan oli kilpailun ensimmäisen tunnin ajan suljettu (6.30-7.30), joten Samulin piti lähteä matkaan jo hyvissä ajoin.

Lähdimme matkaan aikaisin ensimmäisten valonsäteiden kanssa.

Maaliin pääseminen oli tässä kisassa suurin tavoitteeni heti ehjänä pysymisen ja kokemuksesta nauttimisen jälkeen. Kisan cut off:t olivat 3h15min-16km, 6h-25km ja 8h-34,5km kohdilla (kts reittiprofiili alla). Etukäteen oli vaikea arvioida, mitkä kohdat reitillä olivat hitaita ja mihin täytyisi erityisesti varata aikaa. Olin laskeskellut itselleni tavoiteajat, joiden puitteissa uskoisin pääseväni turvallisesti maaliin. Uudelle kisamatkalle lähdettäessä tavoitteet kannattaa asettaa realistiselle tasolle ja panostaa siihen, että itse kisakokemus olisi onnistunut. Seuraavilla kerroilla voi sitten lähteä lohkaisemaan aikaparannuksia kun ylipäänsä tietää, millaiseen kisaan on tekemässä strategiaa. Ensikertalaisena matkaan kannattaa lähteä uteliaalla mielellä ja nöyränä uuden edessä. Mieluummin niin, että jää intoa ja sopivasti hampaankoloon seuraavaa kertaa varten kuin että puristaisi kaikki mehut jo alkureitistä ja kärvistelisi loppumatkan; tai ei pääsisi maaliin ollenkaan!

Kun startti pamahti käyntiin, lähtivät kaikki kisaajat juoksemaan ensimmäistä mäkeä ylös. Ensimmäinen mäki oli 16 km pitkä ja nousua kertyi 2 000 m. Vaikka kisaan pääsyyn piti olla kovassa kunnossa, eivät kaikki juoksijat (itseni mukaan lukien) olleet sellaisessa kunnossa, että ultrakisan alkuun voisi kevyesti tai edes kohtuullisilla tehoilla juosta tuollaista mäkeä ylös. Huomasin jääväni porukan hännille kun en halunnut puskea alussa liian kovilla sykkeillä. Aloin jo miettiä, että olenko sittenkään tarpeeksi kovassa kunnossa tähän kisaan, jos jään jo näin varhain muista jälkeen. Kuitenkin kuunnellessani kanssajuoksijoiden hengityksen taajuutta ihmettelin, että mahtoiko moinen maksimisuoritusta vastaava aloitus olla taloudellinen kisan loppuosaa ajatellen. Vilkaistessani kelloa 4 km jälkeen sain viimeisen varmistuksen, ettei tässä ollut mikään kiire, sillä olin tullut alkumatkan melkein tuplasti kovempaa kuin mitä olin suunnitellut ja mitä vauhtia cut off aikoihin ehtimiseen vaadittiin. Tuon jälkeen en ottanut enää yhtään juoksuaskelta ensimmäisessä ylämäessä ja päätin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti säästää jalkoja edessä olevia teknisiä ja jyrkkiä pätkiä varten. 

Saavuin toiseen huoltoon hyvissä voimin ja hieman aikataulua ennen mutta selvästi kisan hännillä. Sain Samulilta uudet pullot ja geelit koko loppukisaa varten. Kisassa oli tiuhaan huoltoja mutta niiden tarjoamisista ei ollut veden lisäksi takuita, joten käytännössä menin täysin omilla energioilla. Huoltopisteiden tiheyden vuoksi pääosin riitti, että täytin yhden puolen litran lötköpullon aina seuraavalle välille. Energioina käytin Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa ja geelejä sekä nesteytyksen tukena elektrolyyttijuomaa. Ilokseni energia- ja nestehuolto pelasi aivan loistavasti. Lopulta sain nautittua kaiken 11h enimmäisaikaan suunnittelemani energian sekä pari palaa banaania alle 10h kisani aikana. Kroppa otti nautitut energiat hyvin vastaan eikä vatsa alkanut temppuilla. Energiat pysyivät hyvällä tasolla koko kisan ajan ja sain nopeasti taltutettua alkavat krampin tunteet himmaamalla vauhtia, lisäämällä nesteytystä elektrolyttijuomalla ja nauttimalla energiaa.

Olin pakannut energiageelit pieniin lötköpulloihin ja lisäksi minulla oli tyhjiä puolen litran lötköjä, joissa oli jo valmiina korkeaenerginen urheilujuomajauhe. Näin pystyin huoltopisteellä vain lisäämään lötköpulloon veden urkkajuomajauheen sekaan, eikä tarvinnut alkaa minicrippien tai muiden pakkausten kanssa säätämään kiireessä.

Toisen huollon jälkeen 10km kohdalla aloin napsia selkiä kiinni tasaiseen tahtiin. Huomasin jo ennen ensimmäistä harjannetta, että osa porukasta alkoi näyttää väsymyksen merkkejä. Oikeastaan loppukisan aikana kukaan ei enää tainnut minua ohittaa mutta itse sain aina sopivissa kohdissa pujahtaa reippaammalla askeleella ohi.  Tämä oli lähes hupaisevan sama tilanne kuin vuosi sitten Transalpine Runissa. Tuolloinkin olimme Samulin kanssa joka päivä kisan ensimmäisessä nousussa hännillä mutta hitaasti mutta varmasti nostimme sijoitustamme matkan varrella tasaisen vahvalla tekemisellä. Tälläkin kertaa tuo konservatiivinen taktiikka kantoi. 

Ensimmäisen pitkän nousun ja Bocchetta Roman 3h15min cut offin jälkeen alkoi kisan tekninen osuus. Ylitimme yhteensä 7 vuoriharjannetta, joista kaikki nousivat yli 2 500 m korkeuteen. Reitti vuorten yli oli paikoin hyvin tekninen ja ilmava ja monin paikoin reitillä oli kettinkejä turvaamassa kulkua. Itse nautin näistä teknisistä paikoista suuresti! Kiipeilyllisesti eteneminen oli hyvin helppoa eikä yksittäisiä hankalia paikkoja ollut. Reitin haastavuus tulee osittain sen jatkuvuudesta. Vaikkei reitillä vaadittu kovia kiipeilymuuveja, uskon kiipeilytaustasta olleen silti kovasti hyötyä, sillä en ilmavissa kohdissakaan jännittänyt taitojeni tai kehonhallintani puolesta. En kuitenkaan ihmettele, kuinka näissä paikoissa saattaisi alkaa jännittää.

Vuorten välisissä laaksoissa reitti kulki kivikossa, louhikossa, kapeilla ja liukkailla heinikkapoluilla sekä irtohietikossa ja oli yllättävän hidaskulkuista. Aiempina vuosina reitillä on ollut lunta mutta ennätyksellisen lämpimän kesän jälkeen kaikki jää oli poissa ja tilalla oli inhottavasti pyörivää irtosoraa ja -kiviä. Omien askeleiden varomisen lisäksi sai siis varoa muiden kisaajien vahingossa lähettämiä lentokiviä. Turvallisia ohituspaikkoja sai välillä odottaa pitkänkin pätkän ja jokuseen letkaan itsekin jumahdin hetkeksi. Lopulta tällä reitillä oli varmasti vähiten juoksua, mitä missään juoksemassani kisassa.

Saavuin 6h cut offiin 50min ennen aikarajaa hyvissä voimin. Tästä olisi kolmen vuoren ylitys ja laskujeni mukaan 8km seuraavaan 8h cut offiin. Laskeskelin olevani turvallisilla vesillä ja himmailin vähän vauhtia. Samuli oli haikannut ylös Val Del Ferroon (n. 30km kohdalla) ja oli siellä suureksi ilokseni minua kannustamassa ja tsemppaamassa. Emme olleet ennalta aivan varmoja, ehtisikö Samuli tuonne, joten emme olleet uskaltaneet jättää tähän mitään huoltotoimenpiteitä. Henkinen buusti oli kuitenkin suuri aina kun näkee tuttuja reitin varrella. Kaiken kaikkiaan kannustus myös aivan tuntemattomien taholta oli aivan mieletöntä. Millä mahtavalla energialla ja ilolla meitä juoksijoita kannustettiin eri puolilla reittiä. Grandissimo! Forte! Grande! Dai dai dai! Kylmät väreet värisyttivät kehoani kun kannustajat ylistivät meitä kulkijoita. Jokainen juoksija tietää, kuinka paljon kannustus merkitsee raskaan suorituksen aikana.

Kilpailusta nauttiminen oli ehdottomasti tärkein tavoite ehjänä pysymisen lisäksi. Miten mahtavaa olla niin hyvässä kunnossa, että voi iloiten kulkea näin upeissa paikoissa! Siinä on varmasti yksi tärkein motivaationi treenata. 

Lähestyessäni laskujeni mukaista 8h huollon pistettä, aloin tähyillä ympärilleni nähdäkseni, olisimmeko pian jo perillä. Olin arvioinut, että cut off olisi 33 km kohdalla mutta lopulta huolto antoikin odottaa itseään vielä 1,5 km verran. Ehdin cut offiin ihan hyvin reilun 20min marginaalilla mutta silti paljon täpärämmin kuin mitä olin ajatellut. Reitillä ei oikein pysty kiirehtimään, sillä hosuminen ja omaa kunto- tai taitotasoa kovempi eteneminen voi koitua kohtaloksi. Nyrjähtäneellä nilkalla tai muulla raajavammalla ei ole mitään mahdollisuutta jatkaa niin haastavaa kisaa. Kisan puolessa välissä laskeskelin, että minun pitäisi pystyä pääsemään kisa maaliin tasaisella etenemisellä, kunhan en vain loukkaisi itseäni.

Päästyäni turvallisesti jatkamaan 8h cut offista huokaisin helpotuksesta. Kilpailua edeltävässä infossa eli race briefingissä oli kerrottu, että jos juoksija pääsisi viimeisestä 8h aikarajasta jatkamaan, pääsisi hän myös maaliin saakka (ilman loukkaantumisia). Nyt siis vain tarkasti loppumatka. Viimeinen nousu oli jyrkkä ja yksi ilmavimmista ja siinä alkoi jo väsy painaa juoksijaa. Pidin koko ajan kettingistä varuiksi kiinni, sillä väsyneenä askel helpommin haparoi ja jalka asettuu huonosti polulle. Tässä nousussa ymmärsin, miksi reitillä ollaan niin tiukkoja siitä, ketkä pääsevät jatkamaan, sillä onhan tämä vaarallista, jos kulkija on aivan naatti eikä koordinaatio enää pelaa. 

Polviani oli yllättävästi alkanut särkeä jo puolessa välissä kisaa. Tai no, oliko se nyt niin yllättävää kun reitillä tuli niin paljon hyppimistä kivillä ja kallioilla ja kovaa iskutusta jaloille. En kuitenkaan muistanut kokeneeni moista kolotusta sitten vuoden 2018, jolloin ensimmäistä kertaa Itävallan Innsbruckissa juoksin vuorilla. Mitään sen vakavampaa ei tuo polvisärky ollut mutta viimeisessä jyrkässä alamäessä oli askel jo aika tönkköä. Onneksi löysin vielä viimeiselle kymmenelle kilometrille ja 1500m laskulle askeleeseen ruullaavuutta. Oli todella suuri etu, että olin käynyt viimeisen alamäen jo ennalta katsastamassa, sillä tutuissa paikoissa oli helpompi asettaa askeleensa ja lisäksi tietää, mitä edessä odottaa.

Viimeiset kilometrit ennen maalia. Väsy alkoi jo painaa mutta onneksi tasaisella tiellä sai jo vähän höllättä tuntien kestoista tiukkaa keskittymistä haastavassa maastossa.

Aivan viimeisillä kilometreillä tunsin oloni hieman huonovointiseksi, enkä oikeastaan enää uskaltanut painaa täyttä vaihdetta silmään loppukiriä varten. Ajattelin, että olin jo kaikki kolme tavoitettani upeasti saavuttanut, eikä tässä enää jokusen minuutin aikaparannuksella olisi väliä. Olisipahan sitten seuraavalla kerralla helpompi nipistää ajasta. Annoin siis askeleen rullata rennosti kohti maalia ja otin vastaan kaiken mahtavan kannustuksen, mitä loppusuoralla sain. Juoksin maaliin onnellisena mutta väsyneenä ajalla 9h50min27s. Olin kaikkeni antanut, enkä olisi voinut tänään enempää itsestäni antaa.

Kaiken kaikkiaan kilpailu meni omalta osaltani nappiin! Korkeanpaikan leiristä oli varmasti hyötyä, sillä kisareitin korkeudesta huolimatta pystyin etenemään tasaista vauhtia, eikä mitään kummallisia oireita ilmaantunut. Olin treenannut teknistä maastoa kivikoissa ja umpimetsässä ja kiipeilytatsikin oli riittävällä tasolla. Varusteet toimivat moitteettomasti. Yhtään rakkoa, hiertymää tai energiadroppia ei kisan aikana tullut. Lämpimästä ja aurinkoisesta säästä huolimatta pystyin nesteyttämään riittävästi ja lopun huonoa oloa huolimatta olo oli koko kisan ajan pirteä ja energinen. Pysyin kisasuunnitelmassani ja maltillinen vauhdinjako kantoi hyvin loppuun saakka. Jalat ja kroppa olivat lisäksi yllättävän hyvässä kunnossa jo heti kisaa seuraavina päivinä. Toki lihaksia kivisti eikä askel ollut kävellessäkään herkimmillään mutta jos vertaan vuorikisadebyyttiini Tromssassa vuonna 2018, oli ero valtava. Aikavertailussa jäin naisten voittajasta Hillary Geraldista n. 2h20min, mikä on kyllä aika paljon. Vaikkei sijoituksella nyt sinänsä ollut tässä kisassa väliä on mielenkiintoista nähdä, millaista vauhtia maailman kärki painaa. Toki itselläni on edelleen paljon kehitettäviä kohtia ja varaa parantaa monilla osa-alueilla mutta näillä tietotaidoilla ja kuntotasolla olen tähän kisasuoritukseen tyytyväinen. Tie kohti Trofeo Kimaa on ollut antoisa ja olen nauttinut projektista aivan valtavasti ja kaiken kruunasi onnistunut kisakokemus Italian Yosemitessa. Tämä oli itselleni henkilökohtainen läpimurto ja antoi vain lisää nälkää tulevia kausia varten!

Nyt lepoa ja lempeyttä ennen seuraavia seikkailuja!