Toukokuussa minulla oli upea mahdollisuus päästä viettämään kuukausi Itävallan Innsbruckissa opiskelujeni kautta sairaalaharjoittelun parissa. Vaihto oli tietenkin hieno mahdollisuus opiskelun kannalta, mutta erityisesti tulevia juoksu- ja kiipeilykisojani ajatellen. Skyracelle (=vuorijuoksukilpailu yli 2000m korkeudessa hyvin teknisessä maastossa) on hieman eri treenatatunkkaamallaMalminkartanon rinnettä kuin juoksemalla paritonnisia vuoria Alppien siluetteja ihaillen. Eipä sillä, on siinä Malminkartanon treenissäkin oma tunnelmansa, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Myös kiipeilyn kannalta oli Innsbruck ihanteellinen opiskeluvaihtokohde niin suuren kiipeilyhallinsa kuin monien ulkokiipeilyspottiensakin puolesta.
Itävalta on hyvin katolinen maa ja toukokuulle sattui lähes joka viikolle jokin kirkollinen pyhäpäivä, jolloin (harmillisesti…) oli töistä vapaata. Minulle avautuikin kertakaikkisen mahtava mahdollisuus päästä uppoutumaan vuoriatleetin elämäntyyliin ja viettämään todellista korkeanpaikanleiriä. Kaikki aika, jota en sairaalassa viettänyt, kului joko yhdellä maailman mahtavimmista kiipeilyhalleista kiipeilystaroja kuten Adam Ondraa ja Julia Chanourdieta omien kiipeilyjen ohessa bongaillessa tai vuorilla kiiveten ja tuleviin juoksukisoihin treenaten. Paikallisista uusista ihanista ystävistäni sain seuraa ja opastusta retkilleni ja opin paljon kiipeilyn mutta etenkin vuorijuoksun saralla. Ennen Itävaltaan lähtöä en juuri Suomen nyppylöitä korkeammilla vuorilla ollut juoksua treenaillut, joten vara parantaa oli varsin huima. Onkin upea näin jälkikäteen huomata, mikä valtava kehitys kuukauden aikana ehti tapahtua. Muistan, kuinka ensimmäisen 10km +500 nousumetrin lenkin jälkeisenä päivänä etureisissä hapotti niin, että aloin epäröidä juoksukuntoani ihan tosissaan. Viimeisenä viikonloppuna taas rykäisimme paikallisen juoksukamuni Thomasin kanssa kahdella lenkillä noin vuorokauden sisään yhteensä reilut 50km ja 3000 nousumetriä, eikä jaloissa tuntunut normaalia kummoisemmalta.
Vaikka treenimäärät ja kulutetut tunnit vuorilla olivat kuukauden aikana päätä huimaavat, tuntui keho adaptoituvan rasitukseen todella hyvin, eikä yhtä mahalentoa lukuun ottamatta muita haavereita tai vammoja sattunut (ei edes rakkoja!). Ensimmäisen todella pitkän ja 1800 nousumetriä sisältäneen lenkkini jälkeisenä yönä heräsin siihen, että polviani särki ensimmäisen kerran koko elämäni aikana. Pelästyin hieman mutta parin lepopäivän jälkeen olin taas hyvässä juoksuterässä, eikä polviani ole sen koommin kummemmin kolottanut. Taisivat vain hieman säikähtää ensimmäisellä kerralla! Hyvällä palautumisella ja vammoitta säilymisellä on varmasti kiittäminen hyvien yöunien, vuoripurouintien, kehonhuolto- ja salitreenien ja monipuolisen, maukkaan ja tasaisen syömisen (myös pitkien vuorijuoksujen aikana).
Pulahdus Sill-jokeen juoksulenkin päätteeksi. Täytyi olla tarkkana uimapaikan valinnassa, sillä virtaus oli paikoin todella voimakas!
Innsbruckissa pääsin harjoittelemaan uusien varusteideni kuten juoksusauvojen ja juoksurepun käyttöä aidoissa olosuhteissa. Norjan Skyrace tulee pitämään sisällään hyvin vaativia nousuja ja teknisiä osuuksia, joiden harjoittelu olisi Suomessa hyvin haastavaa enkä usko, että omaisin riittävää varmuutta taitoihini, jotta uskaltaisin niin suuriin kisoihin lähteä. Pääsin treenaamaan ylämäkitekniikkaa erilaisissa olosuhteissa niin sauvoilla kuin ilman ja pääsin etsimään itselleni parasta tyyliä nousta jyrkkiä rinteitä. Sitä kun ei voi oppia kuin tekemällä, vaikka ensi alkuun hain opastusta myös netin syövereistä. Itse huomasin, että alaselkäni väsyy todella jos nousen pitkään ilman sauvoja. Minulle ne siis sopivat oikein hyvin, vaikka niiden kanssa välppääminen tuntuikin alussa varsin työläältä. Uutta minulle oli myös vuorten rinteillä lumisissa olosuhteissa juokseminen. Se oli yllättävän haastavaa, vaikka ajattelin pohjoisen kasvatilla olevan hyvän pohjan moiseen touhuun. Juoksukamuni Thomas onneksi antoi neuvoa ja kannustusta (olin alkuun varsinainen jänishousu!) ja alamäkiliu’ut niin seisaaltaan kuin pepullaankin alkoivat vähitellen luistaa. Mutta hanskat on siinä hommassa hyvä olla mukana; muuten kuluivat seuraavat kilometrit jäisiä sormia sulatellessa. Katsoin myös joitain opastusvideoita netistä, joiden oppeja pyrin saamaan omaankin juoksuuni.
Pitkät treenilenkit olivat myös oivia mahdollisuuksia testailla eri energia- ja eväsmuotoja tulevia kisoja silmällä pitäen, sillä aiemmin en ole sen kummemmin treenilenkkien ohessa vettä enempää pistänyt suuhuni. Suomessa ei ollut oikeastaan tullut syömiselle lenkin aikana tarvettakaan kun lenkkien pituudet eivät useinkaan paria tuntia pidemmiksi venyneet. Itävallassa vuorilla saattoi kuitenkin vierähtää useampikin tunti ja niin treenin tehon, vammariskin minimoimisen kuin yleisen mielialan ja juoksuilmapiirinkin kannalta oli hyvä pitää evästä juoksurepun taskussa. Testailin erilaisia valmiita patukoita (mm Cliff bar, Rawbite, Barebare yms kaura, pähkinä ja kuivattu hedelmä -pohjaisia patukoita), joitain geenejä ja geelipaloja (Cliff barilta nämäkin), pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, omatekemiä patukoita, banaania ja oli meillä yhdellä huiputuksella bravuureitani eli banaani-maapähkinävoi-keksejä! Kyllä maistuivatkin hyvälle aamuviideltä espressoshottigeelin kanssa 2500m korkeudessa aamuauringon ensimmäisten säteiden paistaessa pilviharson peittävän laakson ylitse. Itse tykkään ehdottomasti eniten kiinteästä ruoasta ja luonnollisesta eväästä juoksun lomassa; tujut geelit antavat kyllä hyvän ensiavun energiavajeeseen mutta vatsani ei sitä aina kiitä. Muuten monet patukat, niin omatekemät kuin valmiitkin maistuivat oikein hyvin polun varrella. Ongelmakseni muodostui hyvien suolaisten eväiden keksiminen, sillä makeahkoja patukoita ei määräänsä enempää halua mussuttaa. Tähän kaipaan siis vielä vinkkiä ja kehittelyideoita! Yleensä join lenkeillä vain vettä mutta hyvä idea on lisätä energiajuomajauhetta, mehutiivistettä tai energiageeli juomapussipulloon, jolloin saat sekä suolaa että energiaa tasaisesti nesteen mukana. Olen myös tehnyt itse sitrushedelmäpohjaista ”gatoradea”. Itse tehtynä säästyy vatsaa kiusaavilta teollisilta lisä- ja säilöntäaineilta ja saa suolat, sokerit ja maut haluamaansa balanssiin.
Evästauko ukkospilvessä; maisemat eivät tällä kertaa huipulta olleet henkeäsalpaavat mutta kyllä banaani maistui hyvältä!
Nyt olen taas Suomen kamaralla ja vuorilenkit ovat vaihtuneet Itä-Suomen alavampien maastojen juoksemiseen. Tekniikka- ja intervallitreeniä olen saanut iltarasteilta ja Jukolasta ja muuten olen juoksulenkeilläni suunnannut paikallisille vaellusreiteille. Täytynee vielä löytää uusilta kotikulmiltani hyviä tunkkausrinteitä, jotteivat sauvatekniikat aivan jää unholaan ennen Norjaan suuntaamista.
Pääsin viettämään juhannusta vanhempieni kesämökillä Kustavissa. Mökki sijaitsee kahden hehtaarin saarella, jonne kuljetaan veneellä mantereen puolelta. Olen jo useiden vuosien ajan kipuillut, miten saisin muuten niin ihanan mökkielämän yhdistettyä kesäisiin urheilutreeneihin. Laiturijumpat, saaren ympäri juoksut, porrastreenit, kiipeilyt, soutaminen ja avovesiuinti on kaikki kokeiltu mutta tänä kesänä löysin yhden lajin ylitse muiden: vesijuoksun!
Hupsista keikkaa, kuinka aika on vierähtänyt sitten viime kirjoitusten tänne Ultraelämää-blogin puolelle! Perustimme ystäväni Anna-Stiina Erkkilän kanssa naisurheilijoiden terveyteen keskittyvän podcastin, Urheiluklinikan, jonka parissa on vierähtänyt tovi jos toinenkin kuluneen puolen vuoden aikana. On ollut hienoa päästä keskustelemaan eri alan asiantuntijoiden kanssa eri urheilijoiden terveyden osa-alueista ja saada aikaan vuoropuhelua tärkeistä aiheista muiden urheilijoiden kanssa. Aika ja voimavarat eivät kuitenkaan ole loputtomat ja podcast-nauhoitusten, töiden ja treenailujen ohella kirjoitussuoni on ollut hieman unten mailla. Sormia on nyt alkanut kutkuttaa kirjoitusinnosta ja ajattelin näin kesän korvilla hieman kertoa, mitä kuluneiden kuukausien aikana on tapahtunut ja mihin tällä kaudella olen tähtäämässä.
“Kaikki me ajatellaan olevamme jollain tavalla omnipotentteja. Mutta totuus on, ettei kukaan meistä ole.”-Arja Uusitalo, Urheiluklinikka jakso 3. Ajatus kolahti aika napakasti. En voi kieltää, ettenkö olisi aiemmin (onneksi nykyään jo paljon harvemmin!) ajatellut tai uskotellut itselleni, että olisin yleisten toimintatapojen tai terveysneuvojen yläpuolella. Tämä on vuosien mittaan ilmentynyt esimerkiksi riittämättömänä syömisenä. Tai uskotteluna, että kuukautisten poisjäänti ei omalla kohdallani ollut mikään hälytysmerkki. Tai että minun kohdallani lepäily ei ole tarpeellista (kyllähän sitä tulee levättyä koulussa, töissä tai muuta mukavaa touhutessa??).
