Kisaraportti Hetta-Pallas 66km

Vuonna 2018 juoksin ensimmäisen 55km ultrakisani Pallaksesta Hettaan. Tuolloin minulla oli juoksuliivissä mukana omatekemää urheilujuomaa, itse kuivaamiani banaaneja ja itse leivottuja kaurapatukoita. Kisa oli huikea kokemus ja sen myötä palo lajia kohtaan vain kasvoi. Tämän onnistuneen kisamuiston siivittämänä lähdin innolla juoksemaa samaista reittejä, tosin tällä kertaa toiseen suuntaan ja reilut kymmenen kilometriä pidempänä reittinä.

© Rami Valonen 

Karhunkierroksen ei-niin-onnistuneen kisan jälkeen ehdotin valmentajalleni Antille, että mitä jos vaihdettaisiin suunnitelmat ja juoksisinkin Sans Senja Skyrace sijaan 66km polkukisan Hetasta Pallakselle. Halusin ottaa revanssin Karhunkierrokselta ja Hetta-Pallas tuntui olevan siihen oikea kisa; varsin juostava mutta silti vähän pidempi reitti. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollutkaan kaikista paras idea. Ensinnäkin näiden kahden kilpailun välillä oli vain 5 viikkoa. Ja toiseksi noiden viiden viikon aikana muutin uudelle paikkakunnalle ja aloitin uudet työt. Elämä ja treenit olivat olleet rikkonaisia koko kesäkuun ajan ja se tuntui kisassa heti alkulämpästä lähtien. Montakohan kertaa sitä voi selittää itselleen ylioptimistiset suunnitelmat parhain päin ennen kuin tajuaa, että kaikkeen ei vain ole rahkeita samalla kertaa. No nyt sain taas kerran mennä sen toteamaan tunturiin.

Minulla oli tähän kilpailuun oikeastaan kaksi tavoitetta. Ensimmäinen oli, että saisin vältettyä edellisen kilpailun vatsavaivat. Tavoitteeni oli myös saada juosta eheä juoksu ilman kramppeja. Vielä pari vuotta sitten en koskaan kärsinyt krampeista mutta nyt viimeisen kahden vuoden aikana olen saanut usemmassakin kisassa taistella lihaksiani vastaan. Analysoimme asiaa Ylläkselle menomatkalla tiimikavereiden Tomin ja Tommin kanssa ja ilmeisesti syy voi olla siinä, että siinä missä hengitys- ja verenkiertoelimistö on kehittynyt uudelle tasolle, lihaksisto ei pysy mukana samoilla tehoilla. Lihaskestävyydessä on siis vielä kehitettävää ja se korjaantunee juoksukilometrien myötä. Toki myös kilpailun vauhdinjaolla ja nestehuollolla on kramppiherkkyyteen iso merkitys!

Lähtö Hetasta © Samuli Tiainen

Kisa starttasi Hetasta Enontekiöltä klo 12 perjantaina. Pian 66km kisaajien jälkeen starttasivat 166km juoksijat, jotka juoksivat saman reitin kuin me mutta jatkoivat vielä 100 km eteenpäin Ylläkselle asti. Reitin ensimmäiset 5km oli asfalttitien reunaa ennen kuin käännyimme hiekkatielle kohti ensimmäistä huoltoa. Pysyin tiukasti omassa syketavoitteessani, enkä lähtenyt ensimmäisten naisten peesiin. Tulin aika lailla suunnitelmien mukaan 11km kohdalle ensimmäiseen huoltoon, jossa valmentaja Antti ja tiimikaveri Tommi olivat tsemppaamassa eteenpäin. Huollon jälkeen pääsimme viimein polulle ja nousemaan ensimmäistä tunturia Pyhäkeroa. En voinut olla ihailematta upeita maisemia, jotka avautuivat kirkkaana päivänä ympärillemme. Mitkä sinisen ja vihreän sävyt! 😍 Ylämäki hieman tökki mutta alamäessä pääsin enemmän elementtiini. Ei mennyt aikaakaan kun tiimikaverini Juuso viiletti ohitseni 166km (SIC!) matkalla. Jos en olisi tiennyt, olisin luullut hänen olevan 37km kisassa! Ihan hurja vauhti! Juuso juoksikin lopulta kirkkaasti uuden reittiennätyksen kyseisellä matkalla.

Maisemia kisareitiltä © Rami Valonen

Pyhäkeron laskun jälkeen käännyimme vaellusreitiltä pois kun lähdimme juoksemaan kohti toista huoltoa. Viimeksi kun juoksin tämän kisan, huolto oli vaellusreitin varrella mutta nyt logistisista syistä huolto oli viety 5km reitiltä sivuun autotien varteen. Tästä tulivat siis nuo reilu 10 lisäkilometriä aiempaan reittiin verrattuna. Polku huoltoon oli rämeikköistä ja juoksin ihan tosissani paarmoja, mäkäräisiä ja hyttysiä karkuun. Tulin huoltoon pitkän letkan mukana mutta nopean huollon ansiosta pääsin ensimmäisenä tuosta porukasta jatkamaan matkaa. Toisesta huollosta oli vielä yli puolet eli 34km maaliin eikä tuolla pätkällä ollut enää yhtään huoltoa. Olin katsonut kartasta, että matkalla on monia purojen ylityksiä ja leiripaikkojen yhteydessä kaivoja, joista uskoin voivani täyttää pullojani.

© Rami Valonen 

Alunperin suunnitelmani oli laittaa kisavaihde silmään alkumatkan himmailun jälkeen. Mutta kroppani tuntui jo tässä pisteessä olevan ihan loppu. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta kun lähdin könyämään huollon jälkeen hiekkatietä takaisin vaellusreitille ja ajattelin, että pian takaa tultaisiin ohi ja lujaa. Oli kuuma, kroppa ei tuntunut millään käynnistyvän ja vain itketti. Hain tsemppausta menomusiikista ja upeista maisemista mutta mieli pysytteli kovin maassa. Ketään ei näkynyt missään ja epäilin jo, olinko oikealla reitillä ollenkaan. Reittilippuja kuitenkin tuli vastaani tasaisin välein eikä kellonikaan ollut piipannut reitiltä poistumisen merkiksi.

© Rami Valonen

Alamäet ja tasaiset sain juostua mutta pienessäkin ylämäessä juostessa alkoi jaloissa juilia pahaenteisesti ja oli heitettävä kävelyksi. Join kuin sieni ja alta aikayksikön olin jo juonut suurimman osan 1,5l nesteestä, jonka olin varannut mukaan. Otin lötköpullon jo valmiiksi käteen täyttöä varten, mutta puro toisensa perään minua tuli vastaan vain seisovia suo-ojia, joista en edes filtteripullon läpi uskaltaisi juoda kulaustakaan. Aloin tulla epätoivoiseksi. Eikö tällä matkalla olekaan enää yhtään vesipistettä? Kyselin vastaantulevilta vaeltajilta, josko he osaisivat kertoa, kuinka pitkä matka seuraavaan vedentäyttömahdollisuuteen on, mutta kukaan ei tiennyt. Olivatko kaikki muutkin yhtä huonosti varautuneet kuin minä? 😅 Kun olin 1,5 tuntia juossut kuivin suin, pääsin viimein Montellin kodalle, jossa oli kunnollinen virtaava puro, josta sain juotua ja täytettyä lötköpullot. Kannustaja tsemppasi, että enää 17km maaliin. Katsoin kelloa ja huudahdin, että ei voi olla! Minähän olen jo juossut yli 54km! Otin varuiksi hieman enemmän vettä mukaan, jos matkaa olisikin enemmän kuin tuo ilmoitettu 66km. Onneksi pian reitillä tuli vastaan Johanna Antila (hän oli treenaamassa ja kannustamassa meitä kisaajia), joka antoi tarkan matkan maaliin, eikä määrä onneksi ylittänyt oman kelloni arviota.

Maalisuoralla porot olivat tulleet kannustamaan! © Samuli Tiainen

Veden myötä pystyin taas ottamaan energiaa sisään. Ilman vettä suu kuivana en vai ollut pystynyt ottamaan makeaa geeliä tai vauhtikarkkia. Nyt uuden energian voimin sain uutta puhtia kavuta reitin viimeiset nousut Pallakselle. Hieman ennen huippua sain kuulla, että minulla oli vain 3 minuutin ero edellä menevään Paula Havuun. Ei voi olla totta! Olin ollut aivan varma, että muut olivat juosseet maaliin jo kauan sitten. Kuin ihmeen kaupalla sain kaivettua tsemppivaihteen päälle ja jopa otettua juokusaskelia ylämäkeen. Alamäessä menin niin lujaa kuin jaloistani pääsin mutta hieman loppui matka kesken ja jäin lopulta 59s Paulaa jälkeen.

Maaliviivalla irtosi vielä hymy 😄 © Samuli Tiainen

4. sija naisista ja 11. sija kokonaiskisasta ei ole sinänsä huono tulos mutta oma juoksu tuntui kertakaikkisen tahmealta koko kisan ajan. Hyvää oli kuitenkin se, että vatsa pysyi rauhallisena koko kisan enkä kuukahtanut nestevajeesta. Viimeisten kilometrien loppukiri oli reisille raastava kokemus mutta osoitus siitä, että vielä väsyneenäkin pystyy lähtemään taistoon. Parasta oli kyllä saada jakaa tämä kokemus Team Nouxin kanssa ja olla mukana kannustamassa muita juoksijoita omiin parhaisiin suorituksiinsa muilla kisamatkoilla. En nyt tällä kertaa saanut ulosmitattua itsestäni parasta suoritusta mutta syytekijät ovat varsin selviä. Onneksi tulevaisuus näyttää rauhallisemmalta ja arki tasaisemmalta. Uskon, että sen myötä alkaa taas juoksukin kulkea!

Hygieniatoimet maalissa ja huolloissa toimivat! © Rami Valonen

Maalissa onnitteluhalaus kanssakisaajalle Paulalle ❤ © Rami Valonen